Tämä onkin aivan erilainen postaus kun aiemmat, mutta niin tärkeä ja siksi päätin tästä kirjoittaa!!
Kerron miten sain läheltä seurata talonsa menettäneen perheen jälkishokkia ja miten tämä vaikutti minuun.
Lähialueemme facebook ryhmässä näin kirjoituksen lähellä palavasta omakotitalosta. Seurasin pari päivää näitä ihmisten kirjoituksia tässä ketjussa ja kokoajan oli tunne sydämessä, että nyt on mun toimittava. Autettava sen mitä pystyn! Tässä ketjussa oli talonsa menettäneiden ystävä vastaillut ihmisten kommentteihin ja näinpä otin häneen yhteyttä.
Tässä vaiheessa moni teistä varmasti miettii mitä tälle perheelle kävi??
Henkilövahinkoja ei onneksi käynyt, mutta yksi perheen koirista ikävä kyllä jäi palavaan taloon :(. Talo paloi aivan kokonaan.
No, mutta sain viestini jälkeen jo muutaman tunnin päästä puhelun. Tämä perheen ystävä, "tukihenkilö" oli todella otettu miten täysin tuntematon ihminen halusi näin auttaa. Juttelin "tukihenkilön" kanssa tunnin verran ja kysyin mitä voisin tuoda alkuhätään.
Minkä ikäisiä ja monta ihmistä ja koiraa on vailla nyt apua. Mitä tarvitaan heti, vaatetta, astiaa jne.
Perheellä menee kuitenkin aikaa ennenkuin saavat mm. vakuutusyhtiöltä apuja.
Koko talo siis paloi ja mitään ei keritty ottamaan mukaan. Talo paloi "hetkessä". Ihmiset odottivat palokuntaa sukkasilteen ja katselivat kiinnipitäen koiristaan kuinka heidän koti palaa silmiensä edessä.
Aivan kauheaa, ei pysty itse mitenkään edes kuvittelemaan miltä tuo on tuntunut ja tulee tuntumaan!!
Sain tukihenkilöltä tiedot mitä alkuhätään tarvitaan. Palosta oli kuitenkin tässä vaiheessa vain kaksi päivää aikaa, ei henkilötodistuksia, rahaa jne. Mitään! Vain ne vaatteet jotka päällä oli.
Näin rupesin ensin omia kaappeja käymään läpi ja keräämään tavaroita ja vaatteita. Tämän jälkeen keksin soittaa naapureillemme ja ilmoittamaan heille asiasta ja kysymään olisiko heillä ylimääräisiä tarvittavia tavaroita nurkissa pyörimässä. Naapureilta sain mukavasti myös perheelle vietävää.
Tämänkin jälkeen mulla oli vielä olo, että mä haluan tehdä enemmän. Mä varmasti keksisin vielä jotain. Sitten keksin. Voisinhan yrittää soittaa lähialueen eläinkauppaan ja kysyä haluaisiko he lähteä mukaan "ensihätä talkoisiin" lahjoittamalla jotain. Vastaus oli kyllä. Sain vielä myöhään illalla eläinkaupasta (joka oli ollut jo monta tuntia kiinni) kauppiaan antamaan ison säkin koirille ruokaa. Ihanaa, että tämä kauppias lähti mukaan tähän!
Keräsin auton täyteen tarvittavia tavaroita ja soitin tukihenkilölle voisinko vielä niin myöhäiseen aikaan lähteä viemään apuja paikkaan jossa perhe tällä hetkellä oli. Tämä sopi heille enemmän kuin hyvin. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen olin perillä, tapasin parkkipaikalla ensin tukihenkilön, tämän perheen ystävän. Hän tuli suoraan luokseni ja rutisti mua kovaa sanoen "en tiennyt, että maankin päällä on vielä enkeleitä, sä olet enkeli, tiesitkö sitä".
Minä siinä hemmentyneenä tästä kohteliaisuudesta halasin takaisin ja vastasin, että tämä on pieni asia mun auttaa!
Kerroin mitä olin saanut aikaiseksi ja miten ihanasti naapurit ja eläinkauppakin lähti auttamaan.
Alettiin purkaa autoa ja kuskaamaan tavaroita kerrostalon ylimpään kerrokseen. Tässä vaiheessa piti jo itseni pidätellä kyyneleitä ja hiljaa itsekseen sanottava itselleen, että mä en voi nyt itkeä! Nyt olisi oltava skarppina!
Pääsimme vihdoin perheen luo. Tunnelma oli kuten jokainen voi arvata mm. surullinen, haikea ja hämmentynyt.
Perhe kuitenkin pyysi sisään ja oli kiitollisina ja ihmeissään miten joku heille aivan vieras ihminen on tehnyt tämmöistä heidän eteen. Erittäin koskettava hetki oli tavata tämä perhe.
Palosta oli vasta pari päivää ja alkushokki alkoi olla ohi ja todellisuus tilanteesta iskenyt kasvoille. Tovin heidän luonaan olin, toivotin hyvää jatkoa ja ilmoitin, että ottavat vaan yhteyttä jos on vielä jotain mitä voisin tehdä!
Paluumatka kotiin oli itselle erittäin haikea ja ajatukset olivat tämän perheen luona. Ja kyllähän se itkukin mulla tuli. Tuli jo perheen luona.
Erittäin hyvä fiilis oli kuitenkin siitä, että mä autoin. Autoin sen minkä pystyin ja tekisin sen uudestaan ihan milloin vain!
Kotiin tullessa mietin miten voisin vielä auttaa ja seuraavana päivänä otinkin yhteyttä
seurakuntaan ja kysyin voisiko he auttaa jotenkin tämmöisessä tilanteessa.
Sain kutsun heti tulla hakemaan ruoka-apua perheelle.
Tapasin perheen siis uudelleen ruokatoimituksen merkeissä ja samalla vein vielä lisää vaatetta mitä olin saanut naapuriltani.
Jatkossakin olen luvannut olla apuna jos on vaan jotain missä pystyn auttamaan!
Pienikin apu voi olla toiselle iso apu.
Tähän maailmaan mahtuu niin paljon "kateutta ja katkeruutta", mutta jos sen kaiken muuttaisi auttamiseen maailma olisi paljon parempi paikka?!
Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun olen auttanut jotain, mutta ensimmäinen kerta kun autoin tämmöisessä tilanteessa ja muistan tämän varmasti aina!
Näihin tunnelmiin, auttakaa aina jos voitte!
Tiinamaria
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti