Kolmen kuukauden blogitauon jälkeen on ihana taas sanoa:
täällä ollaan, mitä teille kuuluu :)?!
Huhtikuusta ja viimeisestä tekstistäni on kulunut aikaa ja kolmeen kuukauteen on mahtunut paljon.
Sain keväällä terveydentilanteestani, käsistäni, kuten varmasti moni arvata saattoi, huonoja uutisia.
Uutisia jota jouduin hetken sulattelemaan ja miettimään mitä teen.
Viime tekstissäni kerroin iloisia uutisia, että olin palannut kolmen vuoden jälkeen takaisin töihin... Palataan siis siihen hetkeen hetken verran.
Tosiaan, käsieni vakavan sairauden takia olin ollut viimeiset kolme vuotta yhtäjaksoisesti kokonaan kotona. Ja sitäkin ennen edellisen vuoden töissä hieman puoliteholla koska käsieni kunto romahti erittäin nopeasti ja yhtäkkiä.
Syyskuussa tulee jo viisi vuotta siitä kun tämä kaikki alkoi käsien kanssa. Kivut. Heikkous jne.
Kolme kokonaista vuotta kotona ja kuusi käsileikkausta.
Te, ketkä olette seuranneet blogiani alusta alkaen, tiedättekin tämän koko kuvion.
Hurjat vuodet takana kösien takia jos näin voi sanoa.
Mulla on takana päiviä jolloin en ole edes haarukkaa jaksanut nostaa, kovia kipuja mitkä ovat sitoneet mut sänkyyn viikoiksi. Vääriä diagnooseja ensimmäisen 1,5 ajan, ja kaksi väärää leikkausta tästä syystä.
Tuntui jo monesti, että usko alkaa loppumaan vaikka miten vahva ihminen olisinkin.
Tämän vuoden alussa tein ison päätöksen ja päätin luopua kampaamosta mistä omistin puolet ja mihin olin laittanut koko sydämeni likoon.
Myin tämän puolikkaan ja se oli iso, mutta aivan oikea päätös.
Ennen tämän myymistä olin jo päättänyt perustaa kokonaan oman, pienemmän kampaamon.
Olin päättänyt, että alan tekemään töitä käsieni ehdoilla.
Teen juuri sen verran töitä kun mun kädet kestää ja sen näkisin vain kokeilemalla.
Riski oli tietenkin suuri, jouduinhan sijoittamaan tähän kuitenkin x-summan rahaa jotta tyhjästä liiketilasta saatiin remontoitua ja rakennettua kampaamo.
Mä olen kuitenkin ihmistyyppi joka uskaltaa ottaa riskejä jos uskoo tähän x-asiaan.
Mä en vaan olisi enää hetkeäkään pystynyt olla pois töistä. Mun oli pakko päästä elämässä eteenpäin koska tuntui, että mun käsisairaus oli liikaa määrännyt mun ja meidän elämää.
Ja olihan se. Mä olin niin kipeä pitkään, että jouduttiin erittäin monessa asiassa ottamaan se huomioon.
Joko mä aloin tottua kipuun tai sitten ne on olleet toisinaan helpommat. Mä en oikeasti ole edes varma kummin se on. Päivääkään en ole ollut kivuton, mutta nykyään mulla on päiviä kun en joudu popsimaan särkylääkkeitä joka päivä.
Jokatapauksessa kun lääkärini kuka oli mua hoitanut viimeiset kolme vuotta sanoi, että mitään ei ole tehtävissä enää mun käsien kanssa, vaan, että näillä räpylöillä pitää vaan nyt elää.
Mä päätin, että helkutti, jos se näin oikeasti on, että näitä ei saada kivuttomaksi ja parampaan kuntoon, mun on vaan kokeiltava itse mihin näiden kanssa pystyn. Pystynkö "mihinkään".
Tässä kohtaa sain kuulla, että Tampereella on lääkäri kuka tietää sairaudestani paljon. Oma lääkärini laittoi lähetteen hänelle viime vuoden lopussa ja ensimmäisen kerran kävin hänen luonaan vuodenvaihteessa.
Tämä oli vain ensikäynti jossa kerroin, että haluan lähinnä toisen mielipiteen vaikka oma leikkaava käsikirurgi olikin Helsingin huippuja.
Keväälle sovittiin toinen aika jossa käteni kuvattaisi jonka jälkeen saisin kuulla vielä tämän toisen mielipiteen.
Uuden, oman parturi-kampaamoni kerkisin avata vain kuukausi ennen tätä käyntiä.
Mutta en tottapuhuen ollut yhtään varautunut siihen mitä tulisin kuulemaan.
Ajattelin jotenkin naiivisti, että tämä Tampereen lääkäri ei voi olla muuta mieltä mitä lääkärini Helsingissäkään.
Toisin kävi!
Kuusisataa kuvaa ensin kädestä ja sen jälkeen lääkärin vastaanotto.
Ensimmäine lääkärin lause:
"No kyllähän nämä kuvat kertoivat hänelle enemmän kun hän luuli, kaikki ei ole kunnossa".
"Ensinnäkin, kolme vuotta sitten tehdyn luunpoiston ja luunsiirron jälkeen kun sun ranne on luutunut, se on luutunut väärään asentoon. Sun ranne on aivan kiero ja se vetää nyt sun muita kämmenen ja sitä mukaa myös sormien luita väärään asentoon.
Toiseksi, nyt kun hän on myös katsonut ihan ensimmäiset kuvat sun kädestä, hän ihmettelee näitä kaikkia leikkauksia mitä mulle oli tehty. Hänen mielestä mulle olisi pitänyt tehdä vain yksi ainut leikkaus ja se on hänen mielestä nyt tehtävä.
Laittaisin sinut siis heti leikkausjonoon ja sut leikattaisiin vielä puolen vuoden sisään, jonka jälkeen on vuoden, VUODEN toipumisaika".
Minä: EI, EI ja vielä kerran EI.
Mun pää löi samaa aikaa ihan tyhjää, sekä miljoona asiaa pyöri mielessä.
Ensimmäinen asia mielessä oli tietty yritys minkä olin juuri kk sitten perustanut.
Toinen, mä en jaksa enää yhtäkään leikkausta ja tätä koko sairautta.
Oon aivan kypsä ollut tätä rumbaa jo 4,5v.
Ja nyt tämä jatkuisi vielä.
Mä en vaan suostu ja tahdo enää.
Juttelin lääkärin kanssa tästä ja pyysin saada miettimisaikaa.
Tämä muuttaisi aivan kaiken jos mut leikataan vielä.
Tästä alkoi isomman luokan tänka på.
Mitä mä teen?
Terveys pitäisi aina laittaa etusijalle, MUTTA, jos mä nyt sen teen, mä voin heittää hyvästit mun työlle ja yritykselle jonka vasta perustin. Mä en enää tämän leikkauksen ja vuoden toipumisenkaan jälkeen pystyisi koskaan tekemään enää tätä työtä. Tai no, siinä kohtaa voi sanoa hyvästit aika monellekin asialle mihin tarvitset kättä. Siinä kohtaa tää on "enemmän koriste" kuin normaali ihmisen terve käsi.
Jouduin siis todella punnitsemaan erittäin isoja asioita.
Mä olin juuri päässyt-/pääsemässä takaisin normi rytmiin. Pikkuhiljaa takaisin työelämään.
Olin kerennyt tehdä vasta kuukauden töitä ja mun penkki oli täynnä. Niin vanhoista asiakkaista, kuin uusista.
Palaute mun työstä ja työhönpaluusta oli niin sydäntä lämmittävää, että silmänurkat kostui tämän tästä.
Mä olin niin onnellinen ollut sen ensimmäisen kuukauden töissä. Kivulias, mutta onnellinen!
Mä olin tehnyt juuri itseni näköisen liikkeen ja mulla on ollut niin ihania asiakkaita.
EI, mä en mene siihen leikkaukseen.
Se oli mun päätös.
Mä en menisi siihen nyt.
Jos mun tilanne joskus huononee tästä tai kivut käyvät sietämättömiksi minkä kanssa en voi elää, tehdään se leikkaus sitten.
NYT MÄ TAHDON ELÄÄ!
Vaikka miten ollaan yritetty elää normaalisti nämä vuodet mun sairastumisen jälkeen, onhan tämä varjostanut meidän elämää.
Vähän niinkuin olisi ollut kolmaspyörä meidän suhteessa, Minä, Samu ja mun käsisairaus.
Mä haluan nyt heivata sen käsisairauden pois. Kokonaan en tietenkään ikinä tuu siitä pääsemään, mutta en halua, että se rajottaa niin paljon elämää.
Mä en todella ole tottunut tähän asiaan, en sitten yhtään näiden vuosien aikana.
Päivittäin koen edelleenkin, että mun sielu on väärässä kropassa. Pää haluaisi tehdä paljon enemmän, mutta kroppa pistää vastaan.
No, mutta.
Mä tein toisen valtavan ison päätöksen ja olla menemättä tähän leikkaukseen.
Mä aloitan asioita nyt puhtaalta pöydältä.
Uusi yritys ja nyt kokeilen vaan mulle hyvän rytmin tehdä töitä.
Elän täysillä.
En tahdo murehtia huomista liikaa. Jos tämä käsi/kädet ei kestä joskus tätä työtä, sit ne ei kestä. Sitten tehdään muutoksia. Mutta nyt, nyt mä annan kaikki voimani työhön mitä rakastan ja elän tätä elämää täysillä.
Kuten kuvista huomasitte, on myös oma hiusvärini muuttunut huomattavan paljon vaaleammaksi, mikä oikeasti onkin oma värini :).
Tästä on tarkoitus jatkaa vielä vaaleampaan suuntaan. Vähän vaihtelua myös itselle.
35 ikävuodestani olen ollut vajaa 7v. tummahiuksinen, muuten oikeasti aivan pellavapää lapsesta asti.
Mitä tulee blogiini nyt kun aloitin työt.
Ehdottomasti jatkan blogia, enkä jatka enää tätä blogilomaa ;).
Nämä kolme kuukautta riitti ja sain tarvitsemani hengähdystauon.
Koska käsieni jaksaminen on kuitenkin rajoitteellista, en uskalla nyt luvata kuinka usein ja paljon kirjoitan, mutta sanotaanko, että voisin pyrkiä "kerran viikkoon" ajatukseen :).
Katsellaan ja opetellaan tähän uuteen rytmiin taas elämässä.
Blogin facebook-sivuja pyrin päivittelemään useammin ja moni teistä seuraakin tätä sen kautta.
Myös Instaan laittelen kuvia.
Mutta tämmöistä tänne, isoja päätöksiä takana ja nyt opettelen elämään päivä kerrallaan meiningillä.
En suunnittele niin paljon etukäteen mitä olen aiemmin tehnyt :).
Meillä kesä on ollut siis uuden opettelua mun työhönpaluun jälkeen.
Arki on muuttunut takaisin normaalimpaan suuntaan missä kummatkin käy töissä.
Koirat ovat tottuneet asiaan selkeästi hyvin, koska mitään ylimääräisiä protesteja eivät ole tehneet.
Kesä on ollut sään puolesta niin upea, että ollaan ajeltu vapailla paljon eri paikkoihin ja tutustuttu myös uusiin kaupunkeihin.
Nautittu kesäkahviloista, rannoista jne.
Ihanaa sunnuntaita, kiva olla takaisin <3.
Tiina
