Ikävä(kö) iski

 

Tiedättekö mitä, mulla tuli vähän ikävä meidän vanhaa kotia.

Puhuin puhelimessa eilen illalla meidän vanhan naapurin kanssa. Herra-X tosiasiassa soitti Samulle, mutta koska Samu nukutti juuri Leonaa, höpistiin me siinä tovi kuulumisia.

Puhuttiin myös siitä miten meidän on ollut vaikea löytää meille nyt isompaa kotia täältä (Helsinki-Vantaalta) ja että välillä jo mietittiin pitäisikö meidän vaan palata takaisin ja muuttaa maalle. Että tonttikin oli jo hetkeksi varattu...

Puhelinkeskustelun jälkeen rupesin miettimään meidän vanhaa kotia ja niitä elettyjä vuosia siellä, niinkuin naapurikin sieltä sanoi "olihan teidän talo kyllä todella upea", sai mut kaivamaan vanhoja kuvia. 

Ja olihan se kyllä juurikin sitä, upea talo <3.

Voi jestas, saako sanoa ääneen, että pieni haikeus tuli kyllä kuvia katsoessa?

Vaikkakin ihan omasta vapaasta halusta myimme meidän talon ja halusimme takas Helsinkiin, ei kyllä silloin ikinä ajateltu että uuden isomman kodin löytäminen täältä olisi näin hankalaa.

Mun piti ihan hetki työstää tätä sisälläni olevaa haikeuden ja kaipuun tunnetta ja miettiä mistä tämä johtuu. Siis tunne joka tuli vanhoja kuvia katsellessani.

Nehän ovat vain seiniä?

Vai ovatko?

Kun katselin blogista muitakin vanhoja kuvia noilta ajoilta, alkoi tuntumaan todella oudolta, jopa todella haikealta. Ihan kuin oltaisiin eletty aivan erilaista elämää silloin? Kuvittelenkohan mä nyt ja kuultaakohan aika muistot, mutta musta alkoi tuntumaan että mä oon kokoajan silloin leiponut kaikenmaailman "kakkuja ja piirakoita", laittanut ruokaa, kotia jne.

Nyt musta tuntuu että ruuanlaittto on pakollinen (paha) juttu ja ei yhtään haittaisi jos joku muu sen tekisi. 

Tämän viikon Samun synttäreillekin meinasin leipoa vaan pannukakun :D.

En niitä upeita kakkuja ja juustotarjottimia kuin ennen, esim. v.2017 Samun synttäreillä.

Siis mulla iski nyt kyllä pieni kriisi :D.

Kuultaako aika tosiaan muistot vai kuvittelenko mä nyt vaan että täällä (Helsingissä) mä en tee näitä samoja juttuja?

No en mä kyllä tee, ainakaan samassa määrin. Kyllähän mä nyt kakkuja olen täälläkin leiponut ja tehnyt niitä juustotarjottimia. Mutta miksi mulla on silti tämmöinen outo tunne sisälläni?

Täällä keittiö on todella pieni ja ahdas, samoin jääkaappi on puolet pienempi. Ja koti.

Täällä ei ole tilaa kutsua samalla tavalla ystäviä ja perhettä kylään. Viettämään aikaa yhdessä. Kun eihän meidän jaakaappiin edes mahdu kunnolla ruokia meille, saatika isommalle porukalle.

Ja se itseasiassa on juuri se asia mitä noissa vanhoissa seinissä kaipaan. Ei välttämättä niinkään se koti, vaikka se aivan älyttömän ihana ja upea talo olikin. Kaipaan sitä mitä sinne seinien sisään mahtui. Oli tilaa leipoa ja laittaa ruokaa. Oli tilaa kutsua vieraita kylään, laittaa pöytä koreaksi ja nauttia läheisistä.

Kyllä niillä "seinillä" on merkitystä. 

En voisi kuvitella olevani onnellisempi missään muussa asiassa kuin siinä että meillä olisi enemmän tilaa ja se mahdollistaisi taas niihin asioihin joilla selkeästi on itselle merkitystä.

Olen maailman onnellisin Samusta ja Leonasta.

Eli juurikin se mitä noissa vanhoissa seinissä taidan kaivata, on se eletty elämä niiden sisällä.

Ne tietyt asiat mistä nautin. mm. se perheen ja ystävien kanssa vietetty aika. Leipominen jne.

Me varmaan muutettaisiinkin maalle takaisin jos meidän työt ei olisi Helsingissä. Toisella vielä kun se työ on aivan Helsingin keskustassa.

Jos meillä olisi etätyömahdollisuus tai työ lähempänä, olisi tilanne mahdollisesti eri.

Meillä on neljäs joulu Helsingissä, mutta ei yhtään jouluaattoa meillä kotona. Ennen jouluaatot vietettiin yleensä meillä kun oli tilaa.

Nyt on joulun Disney astiat odottanut muuttolaatikoissa varastossa sitä joulua kun saan kaivaa ne esille ja kattaa ne pöytään. Toivonmukaan se olisi ensi vuoden jouluna!

Tiina

Facebook

Instagram