EI HERKILLE!
VAROITUS.
KUVAT JA TEKSTI SAATTAA JÄRKYTTÄÄ!
ÄLÄ JATKA LUKEMISTA JOS OLET HERKKÄ!
Nyt seuraa tositarina siitä miten elämä voi muuttua yhdessä hetkessä maailman ihanimmasta vauvakuplasta painajaiseen jonka loppua ei näy.
Keskiviikkona 27.8 synnytin suunnitellulla sektiolla Naistenklinikalla. En saanut alatiesynnyttää aiemmassa (Leonan) sektiossa tehtyjen asioiden takia.
Sektio näytti menevän alkuun todella hyvin. Lähdin liikkeelle jo saman päivän iltana ja kotiuduttiin sairaalasta vauvan ja Samun kanssa kahden päivän päästä perjantaina. Lauantai ja sunnuntai meni ihan normaalisti. Tuli maanantai. Olin menossa Leonan kanssa meidän omalle takapihalle haukkaamaan happea ja puettiin päälle. Yhtäkkiä ihmettelin kun paitani tuntui todella märältä. Luulin nojanneeni märkään lavuaarin tai tiskialtaan reunaan tms. Kokeilin käsilläni paitaa vatsani päällä tunteakseni onko se märkä ja huomasin että käteni ovat verenpunaiset. Huusin Samun eteiseen Leonan seuraksi ja ryntäsin vessaan katsomaan paidan alle. Sektiohaava suorastaan suihkusi kuin Vichypullo verenpunaista nestettä. Sitä tuli paljon.
Lattiat olivat verenpunaisessa nesteessä joka valui vatsastani edelleen. Soitin nopeasti vanhemmilleni ja pyysin heidät meille katsomaan Leonaa. He tulivat vartissa. Me lähdettiin Samun ja vauvan kanssa Naistenklinikan päivystykseen minne sain käskyn puhelimitse mennä suorinta tietä. Verta ja nestettä valuen päästiin Naikkarille, kun kävelin, jäi jälkeeni "verivana" maahan koska kaikki sidokset vatsalla oli pettänyt ja neste valui jalkojani pitkin maahan ja kenkiini.
Vatsa ultrattiin ja todettiin että neste oli verensekaista kudosnestettä joka nyt tuli ulos ja loppu neste (useita desilitroja) puristettiin haavan alta pois. Mä pääsin kotiin ja sain ajan seuraavalle päivälle tiistaille haavanhoitoon. Seuraavana päivänä (tiistaina) haavaan tungettiin lähes NELJÄ METRIÄ (3,85m) semmoista sorbact-nauhaa jonka määrä oli imeä nestettä ja bakteereita. Mulle annettiin aika taas kahden päivän päähän torstaille haavanhoitoon, mutta jouduttiin lähteä jo seuraavana päivänä (keskiviikkona) päivystykseen Naikkarille koska mulla oli niin jäätävät kivut.
Sorbact-nauha oli turvonnut nesteestä ja se aiheutti niin kovan paineen ja kivun vatsalla että nauha poistettiin. Oltiin päivystyksessä oltu koko päivä ja koska mun tulehdusarvot oli hurjat, jouduin mä sairaalaan sisälle.
Koska imetin vauvaa, jäi Samu ja vauva mun kanssa osastolle perhehuoneeseen. Mulle ilmoitettiin että mut leikataan seuraavana päivänä torstaina.
Tuli torstai aamu.
Olin yön paastonnut leikkausta varten ja odotin leikkaussaliin pääsyä.
Ennen tätä tapahtui kuitenkin jotain AIVAN HIRVEÄÄ JA VAARALLISTA.
Aivan yhtäkkiä ilmoittamatta vatsaani alkoi koskea aivan tajuttoman paljon. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Huusin ja itkin kivusta. Painettiin hoitajan kelloa ja hoitaja saapui ja hän lähti hakemaan kipulääkettä. Koska olin niin kipeä, piti hänen soittaa anestesialääkäriltä lupa antaa mulle vahvempaa lääkettä. Ja se kesti.
Mä huusin kurkkusuorana ja Samu painaa soittokelloa ja alkaa olla jo hädissään kun ketään ei näy ja mä huudan kaksinkerroin kivusta.
Joku lääkäri käytävällä kuuli mun huudon ja tuli äkkiä paikalle ennen hoitajaa. Hän alkoi heti soittaa lisäapua ja pian lääkäreitä oli kolme ja hoitajia neljä mun ympärillä. Lisäksi yhdellä lääkärillä oli kokoajan puhelinyhteys anestesialääkäriin. Mä en tiedä kauan meni kun sain lääkettä, mutta tuntuu että tunti olisi siinä huutaessa mennyt.
Yhtäkkiä huudon keskellä tunnen kun mun vatsa alkaa turvota. Laitan käteni vatsan päälle ja tunnen kun se nousee. Paniikissa ja edelleen kivusta huutaen sanon "Jotain on pahasti pielessä", mun vatsa turpoaa". Lääkäri huomaa tämän kun mun vatsa varmaan 20cm nousee ja hän hätääntyy ja sanoo "hakekaa äkkiä ultra". Lääkäri sanoo mulla olevan joko suuri sisäinen verenvuoto tai reikä vatsassa ja suolet pyrkivät ulos.
Tajusin tässä kohtaa että kuolen varmasti, jos se on näin suuri sisäinen verenvuoto.
Niin iso verenvuoto miten vatsanpinta nousi, aiheuttaisi varmasti äkkikuoleman koska en ole edes leikkaussalissa.
Kivusta edelleen huutaen itken paniikissa hysteerisenä samalla kun Samu on kokoajan pitänyt mua kädestä kiinni ja sanon hänelle kuinka paljon häntä rakastan. Että jos kuolen nyt, hänen ja lasten pitää aina muistaa se.
Mielessä juoksi miljoona asiaa siinä samassa kun pelkäsin että kohta kuolen.
Itku tuli nytkin kun tähän hetkeen palasin. Siis tämä oli elämäni pelottavin hetki mitä olen tähän asti kokenut. Luulin todella että kuolen siihen, ja Samu jää kahden pienen lapsen kanssa yksin. Taisin jopa sanoa että "tulosta musta joku nätti kuva kehyksiin ettei lapset unohda mua".
Itken :,(...
Olin saanut kipulääkettä kokoajan ja paljon suoraan suoneen.
Kohta ei enää sattunut yhtään ja muistan kun silmäni alkoi mennä kiinni ja mietin että nyt kuolen. Tämäkö on se hetki, kun ei enää satukaan.
Ei, en kuollut, vaan sain lääkeaineyliannostuksen.
Tästä hetkestä muistan vain hetkiä sieltä täältä. Olin aivan kuin narkomaani kuka on vetänyt överit. Sain opioidi yliannostuksen enkä enää kunnolla hengittänyt omin voimin. Olin täysin lisähapen tarpeessa. Muistan kun joku avasi silmäluomiani ja katsoi kirkkaalla valolla silmiäni ja sanoi, yliannostus, ei pupilleja, soittakaa anestesialääkärille ja pyytäkää lupa vastalääkkeeseen heti".
Lupaa ei tullut.
Tästä muistan hetken kun lääkäri oli jo itsekin "paniikissa" ja sanoi että pakko saada lupa vastalääkkeeseen, että nyt on paha yliannostus, mutta lupaa ei tullut.
Mut piti pitää hengissä muulla tavalla.
Mua "läpsittiin poskille" jne. Vastalääkettä ei saanut antaa koska muuten mua ei voitaisi leikata ja tai lääkitä leikkaussalissa. Ja mut piti kiireellisesti leikata.
Mut kiikutettiin sängyssä kellareita pitkin toiseen sairaalaan TT-kuviin jotka oli otettava ja nähtävä mikä mun vatsassa on vialla.
Olin edelleen yliannostuksen kourissa tt-kuvissa. TT-kuvissa selvisi, että mun vatsassa (faskiassa) on reikä ja suolet todella oli tulossa ulos mun vatsasta.
Seurasi suuri, pitkä ja vaikea leikkaus.
Samu oli välillä käynyt kysymässä hoitajilta onko kaikki kunnossa kun kestää niin kauan kuulla musta mitään. Mä pelkäsin etten selviä ja niin varmasti Samukin.
Heräämössä kun herään, olen helpottunut, mä olen hengissä. Mä selvisin!
Luulin tässä kohtaa että tämä painajainen oli nyt tässä, kunhan pääsen kotiin, mä paranen.
Mutta olin niin väärässä.
Se olikin vasta alkua!
Lääkäri tulee hetken päästä kertomaan, että mun vatsassa oli iso tulehdus joka oli tehnyt reiän mun vatsaan, jouduttiin tehdä iso leikkaus ja haavaa ei voitu sulkea vaan mun vatsalla on nyt tämmöinen Vac-laite ja tulee vielä kolmas leikkaus.
Purskahdin itkuun.
Mun vatsalla oli putki avonaisessa haavassa ja haavan päällinen teipattu ja putken toinen pää menee Vac-laitteeseen (mustassa kassissa kuvassa) joka toimii alipaineella ja imee musta verta ja kudosnestettä pois jotta haava voi parantua. Tämä oli iso shokki mulle. Nyt en enää 10 viikkoa myöhemmin muista kauan Vac mulla oli tässä kohtaa. Olisiko ollut reilu viikon tai pari.
Sitten kolmannessa leikkauksessa vac otettiin pois ja haava suljettiin.
Tässä välissä pääsin välillä kotiin ja käytiin vaihtamassa Vacia parin-kolmen päivän välein, eli Naikkarilla ravattiin ihan kokoajan. Parhaillaan oltiin Naikkarin päivystyksessä 3 krt vuorokaudessa kun Vacin kanssa oli niin paljon ongelmia ja se lakkasi toimimasta. Tulin jo henkilökunnalle tutuksi sekä kasvoillani että nimelläni päivystyspuhelimessa.
No. Kolmannessa leikkauksessa haava suljettiin ja luulin, että nyt vihdoin kaikki on ohi ja alan parantumaan.
Kunnes sama kaava toistui.
Menikö taas viisi päivää haavan sulusta kun haava alkoi suihkuta verenpunaista nestettä.
Ja ei muuta kun takas sairaalaan ja samat jutut, leikkaus, vac, haavan sulku jne. Sama kaava toistui aina vaan uudestaan. Mä olin jo niin väsynyt ja turhautunut kaikkeen etten välillä pystynyt muuta kuin itkeä.
Niillä kyynelten määrällä olisi pystynyt yhden tekolammen tehdä.
Seitsemän viikon ajan siis koko homma toisti samaa kaavaa. Seitsemän viikon kohdalla haava suljettiin taas ja sen piti taas olla viimeinen leikkaus, viimeinen ja yhdeksäs leikkaus!
Olin leikkaussalissa kaksi kertaa viikossa nukutuksessa ja haavasta poistettiin kuollutta ja tulehtunutta solukkoa välillä erittäin paljonkin jne. Lopuksi haava taas suljettiin.
Kunnes taas...
Tällä kertaa haavaa ei enää avattu ja laitettu Vacia, vaan sitten mun vatsaan laitettiin (viime viikolla) Dreeni. Putki vatsan sisälle imemään nestettä ja neste valuisi putkea pitkin 2 litran pussiin.
Mutta tämä Dreeni laitettiin sitten (Meilahden sairaalassa) väärään paikkaan eikä pussiin tullut mitään. Juu, väärään paikkaan!!
Jestas!
Seuraavana päivänä Dreeni otettiin pois.
Haava muuttui jo vajaa kolme viikkoa sitten aivan kivikovaksi ja haavan alle tuli kananmunan, sitruunan ja yhden appelssiinin kokoisia todella kipeitä ja kovia patteja. Päivystyksessä kävin niitäkin näyttämässä, mulle ei tehty mitään, lähetettiin vaan kotiin. Olin kipeämpi kuin koskaan ja kävely oli jo nyt vaikeaa kivun ja paineen takia.
Tämän viikon maanantaina homma paheni.
Ei muuta kun taas Naikkarin päivystykseen.
Pateille ei tehty vieläkään mitään, ultralla vaan todettiin, että juu, paksua sekä nestemäistä tavaraa on niissä pateissa, mutta koska musta oli jo tehty lähete Jorvin sairaalaan, Jorvi saisi hoitaa mut torstaina.
No, en päässyt (tämän viikon) torstaille asti edes kun keskiviikko aamuna heräsin siihen että haavan päälle oli tullut verenpunainen patti.
"Mätä" yritti päästä ulos mun vatsasta itse, mutta ohut ihokerros piti patin nesteitä sisällä ja patti roikkui kuin vesi-ilmapallo haavan päällä.
Ja taas mä lähdin Naikkarin päivystykseen.
Perille päästyäni oli patti räjähtänyt ja haavaa avattiin ihan vähän kahdesta eri kohtaa ja yritettiin saada paksu märkä lusikoitua pois. Osa saatiin keskiviikkona pois.
Torstaina, eli tämän viikon torstaina mulla olikin aika Jorvissa ja tästä "Jorvin matkasta" jatkan toisessa tekstissä!
Tämä oli nyt hyvin tiivistetty teksti koko kymmenestä viikosta. Viikkoihin on mahtunut kymmeniä Vaceja, 9 leikkausta Naikkarilla joista 8 on tehty nukutuksessa ja itse sektio puudutuksessa ja 1 leikkaus puudutuksessa Jorvissa, 1 Dreeni vatsalla, 1 Pico haavalla, useita eri bakteeri-infektioita, useita antibioottihoitoja, 1 antibioottipumppu, eli käsivarressani oli 10 päivän ajan pitkäaikainen kanyyli (Midline) ja sitä pitkin meni putki antibioottipumppuun joka roikkui laukussa "kaulallani".
Kotisairaala kävi meillä kotona 10 päivän ajan kerran vuorokaudessa vaihtamassa antibioottipumpun joka annosteli mulle antibioottia neljä kertaa vuorokaudessa. Tälläkin välillä kävin ainakin kahdessa leikkauksessa.
Mietin jo mitäköhän unohdin mainita, no kirjoitan myöhemmin lisää jos unohdin jotain todella tärkeää.
No itseasiassa joo. Tämä mitä mulle on tapahtunut, on kuulemma ihan todella harvinaista ja näin käy kuulemma "yksi kolmeen vuoteen, eikä sekään näin pahana kuin mulla". Mutta kuulkaa. Tiedossani on, että meitäpä onkin nyt tällä hetkellä useita kenellä on aivan sama juttu.
Eikö kuullosta aika erikoiselta. Niin harvinainen että yksi kolmeen vuoteen, mutta nyt meitä on "samalla" viikolla suunnitellulla sektiolla synnyttäneitä kenellä on aivan sama stoori kun mulla ja PALJON. Tiedän että yksi henkilö koki neljä leikkausta ja vähän lyhyemmän kaavan mukaan, mutta muuten saman kuin minä.
Näistä muista kohtalotovereista mulle kertoi Naikkarilla useampi eri lääkäri ja hoitaja. Lisäksi yhden "uhrin" eli potilaan perheenjäsen otti muhun itse yhteyttä luettuaan mun ensimmäisen tekstin koskien tätä tarinaani ja kertoi hänen perheenjäsen samanlaisesta tarinasta joka oli suunnitellulla sektiolla synnyttänyt kaksi päivää ennen mua.
Tämä kaikki, nämä kohta 11 viikkoa on aiheuttanut paljon traumoja ja pelkoja jonka työstämiseen menee varmasti aikaa.
Tämän kaiken hinta on liian kova. Sekä ihan fyysisesti lompakolle, että mitä tämä on vienyt. Tämä on vienyt multa mahdollisuuden siihen normaaliin ihanaan vauvakuplaan ja en tule saamaan sitä ikinä takaisin.
Vanhempani ovat meillä edelleen auttamassa mua joka päivä kun Samu on töissä. Sillä en saa nostaa ja kantaa vauvaa painavampaa..
He ovat olleet korvaamaton apu meillä!
Olen soittanut heille lukemattomia kertoja myös kesken yötä ja pyytänyt heidät paikalle hoitamaan Leonaa kun mä olen joutunut sairaalaan. Vanhempani suunnilleen pitää kännykkää kokoajan kädessä ja ovat valmiudessa lähtemään meille.
Äitini kertoi mulle perjantaina, että hän oli säpsähtänyt yöllä ja "hädissään" kysynyt puoliunessa isältäni "soiko puhelin"?! Niin on heilläkin tämä mielessä ihan kokoajan.
Ja se harmittaa mua. Tuntuu niin hirveältä että ollaan niin riippuvaisia heistä tällä hetkellä, niin kauan kun oon kokonaan kunnossa.
Heitä se ei kuulemma harmita yhtään ja haluavat auttaa!
Onneksi mulla tuli vauvaan kiintymys- ja rakkaussuhde heti. Sekään ei tämmöisessä tilanteessa itsestäänselvyys ole.
Se mitä tämä kaikki sai aikaan kropalleni, oli se että maitoni loppui kokonaan :(. En pystynyt imettää vauvaa kun neljä viikkoa.
Mulla tuli maitoa alkuun aivan älyttömän paljon ja jo viidentenä päivänä synnytyksestä pumppasin litran maitoa kahdesta tissistä aina imetyksen jälkeen. Kunnes sain niin vahvan antibiootin että tuli imetyskielto. Tätä kesti kaksi viikkoa ja pumppasin kyllä 2h:n välein jotta maidontulo pysyisi, mutta se ei pysynyt. Se vaan hiipui ja hiipui kunnes loppui kokonaan.
Tämä oli mulle todella kova suru ja kolaus koska vauva olisi ollut tissilapsi. Hän osasi heti imeä ja viihtyi tissillä ja söi siitä paremmin kun pullosta.
Mutta en voi tälle mitään. Parhaani yritin ja tein. Mutta kaikki tämä on ollut liian kova stressi kropalleni. Painokin mulla tippui 12kg ensimmäisen n. kuukauden aikana. Enemmän siis mitä raskauden aikana tuli.
Paljon jäi varmasti sanomatta ja kirjoittamatta, mutta jatketaan tästä myöhemmin!
Tiina
Facebook
Instagram
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti