Kerroin teille viime jutussa että Linnean kuoleman tuoma suru on ottanut musta taas yliotetta.
Miten meni jo välissä paremmin ja nyt se suru on taas nostanut päätään.
Tiedän että aikaa on kulunut vasta vähän. Neljä kuukautta vauvan kuolemasta on hirmuisen vähän aikaa, eikä sitä surun määrää ole mitenkään voinut kokonaan vielä käsitellä.
Siinä yritän kyllä olla itselleni armollinen ja hyväksyä myös nämä hetket jolloin suru päätään nostaa.
Kuulemma ihmisen mieli monesti toimii vielä niin, että kun tulee joku uusi kriisi tai trauma elämässä, palaavat vanhat, jo käsitellyt vanhat kriisit ja traumat myös pintaan.
Eikä se ihan täysin nurinkuriselta nyt omallakaan kohdalla tunnu olevan.
Tiedättekö kun mä kamppailen omassa elämässä aika ajoin saman ajatuksen kanssa.
Samun sanoin "paskan määrä on vakio".
En tahtoisi kelata ajassa taaksepäin elämässä ja mennä vanhoihin asioihin, mutta sen verran on pakko, että musta ei vaan tunnu siltä että meidän elämässä on ollut todella isoja vastoinkäymisiä, vaan ne on sitä oikeastikin ollut.
Te ketkä olette seurannut blogiani alusta asti, olette nähneet niin mun vuosien kamppailun ja sairastumisen käsisairauteen ja terveyden kanssa, kun kuulleet myös meidän kamppailuista edellisen kodin, talon kanssa, miten talon alkuperäinen rakentaja oli tehnyt rakennusvirheen josta seurasi omat lakijuttunsa (ja maksunsa) ja kaikenlisäksi rakennusvirheen korjaus ja maksaminen jäi meidän harteille, kenelle se ei ikinä olisi kuulunut.
Nämä kummatkin asiat on käsitelty ja jätetty taakse. Ne on mennyttä elämää.
Niinkuin kaikki muutkin vanhat kriisit jne.
Uskon silti valitettavasti että meidän keho muistaa kyllä traumat, vaikka itse yritämmekin ne unohtaa.
Tasan kaksi vuotta sitten muutettiin takas maalta Helsinkiin ja päästiin aloittamaan ns. puhtaalta pöydältä elämä.
Ei mennyt aikaakaan kun olin luomuna raskaana, joka tosin päätyi keskenmenoon.
Tämä surullinen asia kuitenkin antoi meille paljon myös sitä toivoa omista lapsista joka ehkä jo oltiin vuosien vastoinkäymisten takia unohdettu.
Sitten hoidoilla uusi raskaus ja kaikki päätyy vielä karmivammalla tavalla, vauvan ennenaikaiseen synnytykseen ja kuolemaan.
Ja tässä pitäisi sitten yrittää olla positiivinen ja ajatella myönteisesti ja positiivisesti.
Vaikka tekisi mieli huutaa kurkku suorana "NYT RIITTÄÄ JO". "Tämä ei ole enää hauskaa"!
Toistan kyllä jo samaa levyä ja itseäni, mutta välillä positiivisena oleminen on kovin vaikeaa.
Vaikka olen se tyttö joka koulussa sai hymytyttöstipendejä useammankin kappaleen ja työtodistuksissa lukee "Tiina on tuonut työyhteisöön iloisuudellaan ja positiivisuudellaan paljon iloa ja naurua", on se oma positiivinen minä välillä hyvin hukassa.
Mä en halua ikinä katkeroitua elämässä, enkä varsinkaan kantaa taakkoja mukana.
Menneet on menneitä ja ne ei ole elinkautisia mitä täytyy perässään kantaa, niistä on kaikista opittu jotain ja kasvettu.
Mutta mitäs jos usko elämään horjuu?
Ei elämän ole tarkoitus varmasti olla jatkuvaa kärsimystä?!
Kun se "paskan määrä" on vakio, eikä puhuta nyt tosiaan mistään pienistä vastoinkäymisistä tai kriiseistä mitkä pystyy käsitellä "viikossa". Vaan puhutaan isoista asioista joista toipuminen vie aikaa.
Kun yhdestä olet päässyt juuri ja juuri yli, on jo toinen tullut tilalle.
Kun tuntuu että elämä on ollut helvetinmoista selviytymistä vuodesta toiseen. Ettet pääse yhtä vuotta eteenpäin ilman jotain isoja vastoinkäymisiä.
Se on todella kuluttavaa!
Haluan pystyä päästämään irti kaikista vanhoista ikävistä asioista. Ja useimmista olenkin osannut päästää. En haluaisi enää ikinä joutua puhumaan niistä ja palaamaan niihin, en henkilökohtaisessa elämässäni, enkä täällä blogissa.
Varmasti kaikista ajallaan pääseekin tietyllä tavalla irti vaikka ne onkin osa meidän mennyttä elämää.
Mutta kun on liikaa salama iskenyt samaan puuhuun, mikä jo varmaan prosentuaalisestikin olisi mahdotonta jonkun tilaston mukaan, alkaa usko välillä elämään horjua.
Haluaisin tuoda blogissani ja kaikissa sen kanavissa pelkkää positiivista energiaa esiin.
Mutta avoimuuteni ja rehellisyyteni estää sen. Vai estääkö? Mitäs jos vaan en enää niistä kerro ja kirjoita? Miten käy sitten vertaistuen kaikille niille ihmisille ketä ne on auttanut? Näyttääkö mun blogi sitten myös teennäiseltä "kaikki on ihanaa blogilta"?
Miten ihmeessä mä pystyisin tuomaan teille pelkkää positiivista energiaa ja auringonpaistetta kun täällä ukkostaa tasaisin väliajoin?
Ainoastaan sillä etten enää ole niin rehellinen ja avoin ja puhu asioista niiden oikeilla nimillä.
Välillä olen jopa miettinyt jättäisinkö vaan osan täällä kokonaan kirjoittamatta. Mutta se vasta tuntuisikin itsestä kulissinomaiselta jota somessa ehkä nähdään vähän liikaakin.
"Miten kaikki on niin ihanaa ja täydellistä".
Mun juttu ehkä alusta asti on ollut se aitous, iloineen ja suruineen, koska sellainen mä olen.
Palautteiden määrä myös niissä missä olen kirjoittanut avoimesti elämän haasteista, on selkeästi ollut monelle tarpeellista vertaistukea.
Mutta silti välillä tuntuu että pitäisikö ne elämän murheet jättää siltikin kokonaan blogista pois ja kirjoittaa täällä vaan pelkistä positiivisista asioista?!
Tuntuuko se sitten enää aidolta blogilta?
En tiedä mikä mut sai tämän kirjoittamaan, ehkä halusin samaan aikaan pahoitella teille sitä että en vaan pysty aina tuottamaan pelkkää positiivista energiaa tuovaa tekstiä, mitä niin kovasti tahtoisin.
Ette uskokaan miten paljon tahtoisin sitä, koska kaipaan sitä ehjää ja särkymätöntä Sydäntä, joka oli aina hymy korvissa ja pilke silmäkulmassa.
Elämään kuuluu myös vastoinkäymiset, se on selvä. Niin joskus rypyt rakkaudessa, riidat läheisten kanssa, pettymykset, auton renkaan kumin puhkeamiset, perintövaasin hajoaminen... Lista on loputon.
Mutta jos tosiaan toinen toistaan isompia ja vakavampia asioita seuraa peräjälkeen ja tuntuu että juuri kun pääsit jaloilleen, tulee taas uusi kompastuminen, se alkaa jo horjuttamaan ja vie uskoa elämään.
Kuinka vahva mun täytyy olla?
Jos voisin, voisin "viimeiset 10v." pyyhkiä pois mun muistista :D. Mutta ihminen ei ole kovalevy.
Mä tahdon olla se ilopilleri, "kokoajan" .
Mä en jaksa enää surra.
En tiedä, ehkä mulla on joku identiteettikriisi :D.
Tuntuu siltä että osa sydäntäni lähti Linnean mukana mullan alle ja nyt yritän taas eheyttää sydämeni ja saada ilon takaisin pysyvästi niin sydämeen kuin pilkkeenä silmiin.
Vielä en ehkä ole valmis päästämään kaikesta surusta irti, koska osa surua on vielä käsittelemättä. Mutta olkoon tämä niin minulle kuin kaikille muillekin tärkeä muistutus että vanhoista asioista mitkä on meitä vaikka elämässä satuttanut tavalla tai toisella, on todella tärkeää osata päästää irti. Ne vaan satuttaa meitä jos niitä mukana kannetaan.
Se ei aina ole helppoa, mutta se kannattaa tehdä, koska vain se eheyttää meitä ja vie eteenpäin.
Mä todella toivon että nämä meidän perheen järkyttävän suuret vastoinkäymiset on nyt tässä.
Ainoastaan niitä jokaisen elämään välillä kuuluvia ylä- ja alamäkiä.
Nyt pelkkää positiivista energiaa toivon jokaisen teidän sydämeen <3.
Tiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti