Jos kaikki olisi mennyt hyvin, eläisimme parhaillaan uutta ja ihmeellistä aikaa.
Meillä mahdollisesti olisi jo sylissä tuhisemassa pienen pieni nuppunen tai olisi viimeistään lähipäivinä syntymässä.
Meillä olisi ollut laskettuaika 6.10.2021.
Enkeli meidän.
Keskenmeno.
Mä olisin ollut valmis kirjoittamaan tästä jo aiemmin, mutta halusin kunnioittaa Samun toivetta ja en tästä aiemmin kirjoittanut.
Nyt me ollaan kumpikin käsitelty tämä suru ja mennään jo toiveikkaina eteenpäin.
En ole teille koskaan suoraan tai sen tarkemmin puhunut lapsettomuudesta, mutta jollain pienellä tavalla olen sen teille joskus jossain yhteydessä kertonut.
Lapsettomuus ja keskenmeno, ne on kumpikin, niin valitettavaa kun se onkin, älyttömän yleisiä.
Meillä "vika" on mussa.
Mulla on Pcos.
Jos tämä erittäin yleinen, joka viidennen naisen (Suomessa) kärsimä "vaiva" ei ole tuttu, on Google siitä tietoa pullollaan.
En lähde nyt tässä yleisellä tasolla kertomaan Pcos:ta, mutta mulla se tarkoittaa mm. Sitä että en ovuloi luomusti ollenkaan.
Kuukautiset sain jo 11-vuotiaana ja Pco-diagnoosin ollessani vain 14v.
Tullessani täysi-ikäiseksi sain tietää että kohdallani lapsen saamiseen saattaisi mennä useampia vuosia.
Sanotaanko näin, että mulla voisi olla nyt täysi-ikäinen lapsi jos olisin aiemmin ovuloinut.
Samun kanssa ollaan oltu melkein 15v. yhdessä ja kerroin hänelle asiasta ihan meidän tapailun ensimetreillä.
Ehkäisyä meillä ei ole koskaan Samun kanssa ollut. Vauva saa tulla jos on tullakseen, näin ajattelimme alusta asti.
Meni siinä 14v. kun ihme tapahtui.
Ihan luomusti!
Ennen sairastumistani käsisairauteen olimme kerinneet olla myös muutaman kuukauden lapsettomuushoidoissa.
Hoidot lopetettiin kun sairaus selvisi koska silloin mun käsi oli saatava kuntoon. En olisi voinut olla raskaana kun mua hoidettiin sekä kuudella leikkauksella, että kovilla kipulääkkeillä.
Tänä päivänä tilanne on onneksi eri ja niin hyvä mun terveyden suhteen!
No mutta joo, siinä oli vähän mun ja meidän taustaa tässä asiassa.
Meidän elämä mullistui tänä vuonna, helmi-maaliskuun vaihteessa.
Yksi yö.
Tarkalleen ottaen yhtenä su-ma välisenä yönä näin unta että olen raskaana.
Uskokaa, näitä haaveunia olen nähnyt viimeisen 18v.:n aikana hyvin monta kertaa.
Tällä kertaa se vaan oli erilainen.
Enneunelta tuntuva.
Olen nähnyt enneunia 13v.:sta asti ja ne ovat erilaisia.
Heräsin keskellä yötä 03.00 aikaan tästä raskaus unesta.
Mietin että "Mitä ihmettä, miten se on mahdollista"?
Samun kello soi sinä aamuna viiden jälkeen. Heti kun Samun kello soi sanoin hänelle:
"mä olen raskaana, näin enneunen".
Samu vastasi: "Ei se voi olla mahdollista, se olisi aivan ihanaa, mutta ei se voi olla mahdollista".
Meni maanantai, tiistai ja keskiviikko.
Mä en saanut mielenrauhaa tästä unesta.
Keskiviikkona sanoin kauppareissulla että meidän on pakko varmistettava asia. En saa sitä mielestäni.
Mä tunnen sen eron normi unen ja enneunen kohdalla.
Tän on pakko olla totta.
Käytiin apteekissa.
Ostin yhden raskaustestin.
Ajattelin, että teen sen sitten viikonloppuna.
Maltoin odottaa perjantaihin.
Meillä oli kummallakin vapaapäivä tuolloin.
Heräsin 8.00 kun Samu oli vielä täydessä unessa.
Nousin ylös ja marssin vessaan ja päätin tehdä sen testin nyt.
Kaksi viivaa tuli siihen HETI.
Mä en saa sanaa suustani.
Istun pöntöllä pikkarit nilkoissa ja tuijotan sitä tikkua kädessäni ja mun sydän lyö niin kovaa että tuntuu kuin se tulisi mun rinnasta ulos.
Hetkeen en saa sanaa suusta.
Sitten alan "huutamaan" : "Samu, Samu, Samu"!!
Samu herää ja vastaa hätääntyneenä: "Mikä hätänä, missä sä oot"??
Mä juoksen tässä vaiheessa sänkyyn Samun luo se tikku kädessä.
"Mä oon raskaana, mä oon raskaana"!!
En oo muuten ikinä nähnyt näiden melkein 15v.:n aikana että herra olisi noussut niin nopeasti ylös :D.
Samu: Mitä ihmettä, teitkö sä sen testin varmasti oikein"??
Mä nauroin ja sanoin ettei sitä voi tehdä väärin :D.
Totesin että mä pukisin päälle ja juoksen apteekkiin ja ostan vielä toisen testin.
Ostin halvimman ja kalleimman testin.
Tein ne heti.
Kumpikin heti positiivinen.
Toisen testin mukaan olen vähintään kuudennella viikolla raskaana.
Me täristiin kumpikin ja todettiin että tämä on selvitettävä tänään, onko tää oikeesti totta.
Saatiin aika samalle päivälle yksityiselle varhaisultraan jossa meille vahvistui.
Mä todella olen raskaana.
Yhdeksännellä viikolla.
Ensimmäisten ultrakuvien kanssa lähdettiin ajamaan lääkäristä suoraan mun vanhemmille.
Päätettiin kertoa heille heti, silläkin riskillä että raskaus menisi kesken, elimmehän kuitenkin vielä raskauden ensimmäistä kolmannetta, eli suurinta riskiaikaa.
Vanhempani olivat yhtä sekaisin (onnesta) kuin mekin.
Siinä taisi meistä jokainen itkeä tirauttaa kyyneleitä.
Tämän jälkeen me elimme hyvin sekavaa, mutta super onnellista aikaa.
Kalenterissa oli niin julkisen puolen neuvola-aikaa kun yksi toinen varhaisultra vielä yksityisellekin ennen ensimmäistä kunnallisen ultraa.
Nämä viikot olivat varmasti tietyllä tavalla elämämme parhaat viikot <3.
Kaikki loppui kutenkin liian lyhyeen.
Seuraavassa yksityisen ultrassa saimme kuulla kauheimman mahdollisen lauseen.
"Sydänääniä ei ole".
Mä romahdin aika lailla siinä kohtaa, samoin Samu.
Olo ei ollut ikinä tuntunut niin pahalta.
Mulla on jo raskaus maha ollut pari viikkoa ja nyt mun kohdussa on kuollut sikiö.
Musta tehtiin lähete naistenklinikalle, ja sain kolmen päivän päähän ajan raskaudenkeskeytykseen koska keskenmeno ei ollut alkanut itsestään.
Päivä ennen tätä aikaa sainkin kuitenkin keskenmenon luomusti.
Tätä kokemusta emme tule ikinä unohtamaan.
Klo:17.00 alkoi ensimmäisellä kovalla kivulla vuoto ja kovat supistukset.
Niitä kesti aina 01.30 asti jolloin meidän pieni sikiö kiinni napanuorasta istukkaan syntyi mun omiin käsiini meidän omassa kylpyhuoneessa.
:(
(Olimme toki useamman kerran puhelinyhteydessä tänä aika naistenklinikalle.)
Sitten se tyhjyys vasta iskikin.
Itkin ja pitelin tätä "möykkyä" mun omissa käsissäni.
Tämä yö oli yhtä helvettiä.
02.00 ruvettiin nukkumaan kumpikin aivan poikki tapahtuneesta, minä helpottuneena kipujen loppumisesta.
Nukuin Samun sylissä koko yön.
Sain supistuksia vielä neljänä seuraavana päivänä ja yhtenä päivänä mut kiidätettiin ambulanssilla naistenklinikalle.
Pari päivää tästä olin takaisin töissä.
Elämän oli jatkuttava.
Nyt aikaa on kulunut 6kk:tta.
Olemme käyneet keskustelemassa yksityisellä lapsettomuuspolilla jatkosta.
Ja aloitankin tässä lähiaikoina lääkityksen jolla toivomme että alkaisin ovuloimaan normaalisti.
Sen enempää en usko tässä kohtaa että tulen mahdollisista hoidosta kirjoittamaan. Ainakaan niin kauan kun toivonmukaan meillä on jotain ihanaa kerrottavaa.
Olo meillä kummallakin on hyvin toiveikas.
Tulinhan jo kerran LUOMUSTI raskaaksi joten se toivonmukaan on hyvä merkki.
Näin meidän lääkäri sanoi :)!
Mutta tietenkään tässä asiassa kukaan ei voi mitään takuita asiasta antaa!
Se miksi halusin kirjoittaa tästä.
Mä olen ollut teille aina hyvin avoin ja rehellinen. Mä en osaa olla muuta.
Ja koska lapsettomuus ja keskenmenot on niin yleisiä, halusin myös antaa sille omat kasvoni.
Me todella toivotaan perheenlisäystä enemmän kuin mitään muuta.
Samusta tulee joku päivä niin ihana ja hyvä isä meidän lapsille <3.
Kyllä meillä on välillä mielessä ollut myös sijaisvanhemmiksi alkaminen.
Nyt kuitenkin yritetään ensin biologisia lapsia saada.
Mutta pidämme myös mahdollisena sitä ajatusta että olisimme myöhemmin myös sijaisperheenä jollekin pienelle vaikka saisimmekin biologisia lapsia <3.
Te olette nähneet meistä blogin kautta kahden aikuisen elämää, mutta todellisuudessa haaveemme tulevaisuuteen sisältää useamman lapsen ja ihan tavallista lapsiperhe arkea <3.
Mulla on ollut aina hyvin vahva usko siitä että saan biologisia lapsia.
Uskon siihen edelleen.
Mä tarviin toivonmukaan nyt vaan hieman apua ovulaatioiden tulemiseen.
Ja koska Pco/Pcos on niin yleinen Suomessa, tiedän että siellä ruudunkin takana on useampi samasta "vaivasta" kärsivä.
Teille esitän toiveen, en kaipaa nyt mm. laihdutusvinkkejä tms. Kiitos :).
Olen hyvin tietoinen koko Pcos:ta ;).
Jos saisin jotain sanoa tälle meidän pienelle ihmeelle joka liian varhain lähti pois:
"Kiitos kun teit meistä hetkellisesti äidin ja isin, kiitos kun näytit meille, että tämä on mahdollista. Kiitos kun annoit meille tämän toivon takaisin. Emme tule ikinä unohtamaan sinua. Rakastimme sinua niin paljon. Enkeli meidän. T. Äiti ja isi".
<3
Lämpimiä ajatuksia kaikille samojen asioiden kanssa kamppaileville ja kiitos kaikille ystävilleni ja perheelleni kaikesta tuesta niin keväällä kuin tänä päivänäkin.
Kiitos <3.
Rakkaudella,
Tiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti