Hyvää uutta vuotta (sairaalasta)

Täällä sitä ollaan takaisin, sairaalassa vuodepotilaana. 


Eilen, eli sunnuntai aamuna palasin takaisin päivystykseen. 

Suunnitelma oli mennä tänään maanantaina olisi olo mikä tahansa kontrollilabroihin. 

Mun olo ja intuitio kuitenkin sanoi eilen aamulla, että nyt ei voida enää odottaa. 

Tänne taas tultiin ja Samu lähetettiin parin tunnin päästä labrojen valmistauduttua kotiin, Tiina jäisi vuodeosastolle erittäin pahasti koholla olevien tulehdusarvojen takia. 

Mä itkin varmaan seuraavat 2-3 tuntia. 


Oon niin väsynyt tähän, että en voi edes sanoin tätä enää kuvailla. 


Eilisestä osastolla letkuissa, antibiootin ja tipan kera. 


Tulos tänä aamuna, labrat vaan sen kun nousee. 


Pääsen päivällä tutulle tutkimuspöydälle jossa syksyllä todettiin
 "kokonainen hiekkakasa" 
sappikiviä. 

Sama kasa se siellä möllöttää joista yksi on lähtenyt liikkeelle ja on sappirakon (olikohan nyt) suun edessä. 

Lisäksi sappirakko todella tulehtunut. 


Kuume ei laske kokonaan, mutta pysyy inhimillisissä lukemissa. 


Saan kuulla ultrapöydällä lauseen, 
"sut pitää leikata heti, tämmöisissä tapauksissa leikataan heti" .


Pääsen takas vuoteeseen ja odotan lääkäriä muutaman tunnin. 


Samu saapui vierailuajalla luokseni mikä olikin tämän päivän paras asia <3.

Vielä Samun läsnäollessa lääkäri saapuu kertomaan(kin) erilaisia uutisia.

Mua ei voidakaan leikata huomenna koska tulehdusarvoni ovat niin korkealla ja ne vaan nousee kokoajan. 

Leikkaus siirrettäisiin talvi-keväälle, ja mut pidettäisiin sairaalassa niin kauan kun arvot laskevat turvallisiksi.

Vain semmoisessa tilanteessa mut leikataan(kin) huomenna, mikäli arvot nousisi vaarallisiksi. 


Näillä mennään. 

Tämän enempää en tällä hetkellä tiedä. 


Kuinka monta lisäpäivää vielä makaan täällä. 

Silmäluomet alkaa olla erittäin turvonneet koska en pysty pitämään itkua sisällä. 


Se pettymyksen määrä, se on jotain sanoinkuvaamatonta. 

Se jatkuva taistelu "elämästä".

Vähintäänkin normaalista kivuttomammasta elämästä missä ei kokoajan pidä selviytyä jostain. 

En halua olla enää osana tätä selviytymistarinaa. 

Meistä, minä tai Samu ei kumpikaan jaksa näitä jatkuvia vastoinkäymisiä. 

Ns. Pienemmätkin asiat alkavat tuntumaan isoilta kun kuppi on ollut täynnä jo aika päivää sitten. 



Joku saattaa miettiä miksi kerron tämän, henkilökohtaisista terveysasioistani. 

Ajattelen asiaa niin, että jos tämä auttaa yhtäkin toista ihmistä kuka taistelee terveytensä kanssa, on tämä kaiken sen arvoista. 


Toiseksi, musta tuntuisi, että eläisin ns. kaksoiselämää blogissani jos kertoisin vaan iloisia asioita elämästä ja jättäisin nämä taistelut kertomatta. 

Tämä on meidän elämää, totista totta, ja välillä mua/meitä koetellaan liikaa. 


Yksi asia kuitenkin mistä olen kaikista kiitollisin on se, että nämä kaikki vastoinkäymiset on vieneet mua ja Samu lähemmäksi toisia.

Niin surullista kuin se onkin, kaikilla se ei mene näin. 


Tästä olen niin kiitollinen jokainen päivä. 

Mulla on aivan ihana, rakastava ja huolehtiva mies <3. 

Ilman Samua en varmasti olisi jaksanut näin hyvin. 



Nyt toivoisin, että mua ei olisi päästetty jouluaattoiltana täältä kotiin, mitä mieltä toinen lääkäri olikin ennen lääkärin vaihtumista. 

Jos kohoavat tulehdusarvot olisi huomattu ajoissa, olisi mut voitu leikata jo. 

Nyt kun mua ei leikata ja joudun 2-3 kk:n jonoon, on tässä iso riski, että mä olen täällä taas ennen leikkausta joka voi taas siirtää sitä.
Puhumattakaan muista tulehdusriskeistä.  

Toisekseen mitäs luulette, että uskallan syödä tämän ajan...

Pelko myöskin on kokoajan läsnä jos nämä hiekanmuruset lähtee enemmän liikkeelle, se olisi todella huono juttu. 


Leikkauksesta voi selvitä pelkällä tähystyksellä, mutta huonommmassa tapauksessa koko vatsa avataan. 


Tämä sappi ei aiheuta ja selitä mun muita suolisto-ongelmia mitkä alkuvuodesta "puhkesi" kunnolla, eli vielä on lisää edessä eri tutkimuksia eri puolella sairaalaa. 


Täällä on sairaalavuoteelta hoidettu työasioita ja loppuviikon asiakkaat jouduttu siirtämään eteenpäin ja epätieto lähipäivistä ja viikoista on ahdistava. 

Mikään ei ole niin ahdistavaa kun epätietoisuus, vielä kun kyse on terveydestä. 


Mulla jää raketit nyt näkemättä, mutta onhan mulla toi merinäköala täällä ;).


Mun olo on huomattavasti parempi mitä se on ollut viimeiseen viikkoon, jotain positiivista sentään. 


Mä toivon vuodelta 2020 mm. terveempää elämää ja vähemmän vastoinkäymisiä. 
Paljon niitä ihania haaveita mitä meillä Samun kanssa on! 



Oikein ihanaa vuodenvaihdetta teille kaikille, taas on yksi vuosi takana ja suuri kiitos kun kuljette mukanani <3. 


Onnen täyteistä uutta vuotta! 


Rakkaudella,



Tiina