keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Korvatulpat - talven ja kevään MUST asuste









Moni on miettinyt mitä ihmettä meillä oikein tapahtuu?!

Nyt palataan seitsemän (ja kauemmaksikin) vuoden taakse ja tullaan pikkuhiljaa tähän päivään.


Tarkalleen seitsemän vuotta ja kaksi kk sitten me asuttiin vielä Helsingissä. Yhteistä taivalta töllöin oli mieheni kanssa takana 3v. Suhteen alussa asuimme pienessä kaksiossa idyllisessä puu-Käpylässä. Putkiremontin lähestyessä päätimme muuttaa uuteen kotiin. Tällöin oli jo lähinnä miehelläni haave omakotitalosta. Pian mieheni löysikin vastavalmistuneen 120 neliöisen omakotitalon Helsingistä, aivan Vantaanjoen rannalta. Asuimme taas lähellä lapsuuskotiani ja seutua jossa olin kasvanut.

Tämä talo oli sekä myynnissä, että mahdollisuus vuokrata. Päätimme mennä vuodeksi vuokralle ja katsoa mitä tykkäämme asua tässä talossa sekä asuinseudulla.
Mullehan se oli tuttua aluetta, mutta ei miehelleni niinkään.
Jo oikeastaan puolen vuoden jälkeen olimme kummatkin sitä mieltä, että se ei ole meidän koti. Vaikka asuimme kaikkea lähellä, oli kiva talo jne., mutta se ei vaan ollut sitä mistä me haaveilimme.

Rupesimme ahkerasti etsimään omaa kotia, taloa. Se oli miehelleni ihan ehdoton, hän haluaa omakotitalon. Itsekin olin tässä vaiheessa ihastunut omakotitaloelämään ja ajatus omasta talosta muuttui todella isommaksi haaveeksi myös minulla.

Omaa taloa etsittiin kovasti. Monta taloa käytiin katsomassa, mutta yhdessäkään ei tullut se tunne "tämä on meidän koti". Etsintä jatkui. Pikkuhiljaa alkoi jo tuntumaan ihan mahdottomalta, missä se meidän koti oikein on?!

Sitten marraskuussa 2009 lähdimme käymään mieheni tutulla.
Heillä otimme puheeksi tämän talon etsinnän ja kuinka vaikeaa se on ollut. Olimme etsineet lähinnä Helsinki-Vantaa seudulta taloa.
He sitten heittivät vitsillä, että tuossa heidän naapurissa olisi talo tulossa juuri myyntiin, mutta tämä ei ole valmis vaan täysin keskeneräinen.

Minä tietenkin uteliaana kurkkasin ikkunasta ja näin talon, nykyisen kotimme. Lähdimme mieheni kanssa takas kotiin ajelemaan ja auton ikkunasta vielä ihastelin tieltä tätä taloa.

Viikon verran talo pyöri joka sekuntti mielessäni, aivan 24/7. En saanut sitä hetkeksikään mielestäni. Seuraavana viikonloppuna ehdotin miehelleni jos lähtisimme käymään mieheni tutuilla uudestaan. Kävimme heillä max. kerran vuodessa joten mieheni tiesi heti mistä nyt on kyse (heheh :) ).
Mieheni vastasi mulle: "Tiina, älä unta näe, me ei mennä sinne kylään, eikä me ikinä muutettaisi maalle, Vantaa on rajana".

Noh, hetkeä myöhemmin istuimme autossa kohti maaseutua.

Minä kurkin mieheni tuttujen tontin rajalta tätä taloa, se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja se tunne vaan vahvistui kun näin sen uudestaan. Vaikkakin vaan toisten tontin reunalta ja näin sen olevan aivan kesken.

Tästä taisi mennä viikko kun talo tuli myyntiin. Soitin välittäjälle, että haluamme tulla katsomaan taloa. Vakuuttelin miehelleni, että vaan uteliaisuudesta, eihän se tarkoita mitään.

Menimme katsomaan taloa, pääsin näkemään talon ekaa kertaa etupuolelta. Jo pihaan ajettuamme mä tiesin, että se on meidän koti. 

Talo oli aivan totaalisen kesken. Ei ollut kuin kantavat rakenteet, julkisivu. Sisällä sama juttu, kantavat rakenteet, ei huoneita, välipohjaa, villoja seinissä, ovia - ei mitään. Ja mä rakastin jo taloa. Tunsin syvällä sydämessäni, että se on meidän koti.

Tästä alkoi mieheni kanssa keskustelut, kuinka tästä saisi tehtyä juuri semmoisen kodin mikä meitä miellyttää. Kummallakin on erittäin vaativa maku ja mistään talosta mitä kävimme katsomassa ennen tätä kummallakaan ei ollut tunnetta, että olisi lähelläkään omaa makua. Lisäksi pääkaupunkiseudun tontit olivat niin pieniä, että se ei tuntunut meistä semmoiselta omakotitaloasumiselta mistä me olimme haaveilleet. Lisäksi ehtona meillä oli autotalli, tai no se oli mieheni ehto hänen omien harrastuksien takia. Tässä talossa oli sekä iso talli, että tonttia enemmän kuin osattiin edes haaveilla.

Miehenikin alkoi pian todella paljon innostua asiasta ja siitä, että tästä todella saisi tehtyä juuri semmoisen kun halutaan. Ja eihän tämä ole kuin kolmen vartin päässä Helsingistä.

Taisi mennä kaksi viikkoa ja me oltiin tehty talokaupat (:D). 

Me muutetaan maalle <3. 

Tästä alkoi armoton suunnittelu ja rakennus. Mieheni teki pitkää päivää. Töiden jälkeen suoraan talolle. Mä puolestaan suunnittelin kaiken aikaa talon sisustaa. Todella nopeasti alkoi muodostumaan kuva mielessä millainen talosta tulee.

Rautakaupat tuli todella tutuksi ja mä opin myös rakentamisen saloja siinä samassa. Mä autoin siinä missä pystyin.


Kotimme valmistui pikkuhiljaa. Kun talo saatiin vihdoin valmiiksi oli seuraavana edessä piha. Mitään pihaa ei ollut, Taloa ympäröi "mutainen ympäristö". Taas suunniteltiin ja rakennettiin, pihaa.

Suunnitelmia pihaan oli paljon ja päätimme rakentaa sitä aina pikkuhiljaa eteenpäin. Mutta suurin työ oli tehty. Piha tasoitettu, nurmikkoalueet istutettu, pensaita, puita jne.

Unelmien koti sai ympärilleen pikkuhiljaa oikean pihan. 

Se työn määrä oli hurja. Ja mikä oli ihme, me ei riidelty kertaakaan. Monet tuttumme sanoivat ja varottelivat meitä kuinka rankkaa ja koetuksellista aikaa parisuhteelle rakentaminen on. Meitä huvitti tämä, koska ei tosiaan riidelty kertaakaan :). Molemmilla oli niin sama maku joten mm. materiaalivalinnat oli yhteneväisiä.

Talo oli valmis! Nyt voimme elää sitä unelmaamme mistä olimme pitkään haaveilleet. Talo tarjosi meille kaiken mitä olimme ikinä voineet haaveilla. Enemmänkin. 

Kaikki oli elämässä hyvin. Elämässä oli järjestys. Oli haaveita tulevaisuuteen. Tässä talossa vanhenesimme, perustaisimme perheen jne.

Mies sai toteuttaa uskomatonta lahjakkuuttaan talon rakentamisen kanssa ja mä sitä mitä mä rakastin, suunnittelua ja sisustamista.


Kaikki rullasi hyvin ja elämä oli mallillaan. Ei huolia murheita.


KUNNES.


En muista tarkkaa ajanjaksoa, mutta jossain kohtaa mieheni alkoi ihmettelemään kylmiä lattioita. Pian hän alkoi seuraamaan sähkönkulutusta. Ei mennyt kauaa kun hän ei saanut mielenrauhaa.
Pian täällä mittailtiin jo lämpökameroilla ja mittareilla lattiaa.

Mieheni oli sitä mieltä, että jokin on pielessä, pahasti pielessä.

Mutta eihän se ole mahdollista, talohan oli välitarkastettu. Leimattu ja allekirjoitettu. Kaikkihan on kunnossa. Pakko olla, olihan kaikki paperit todella kunnossa.

Mieheni nukkui huonosti. Pian asia akoi toden teolla vaivaamaan. Hänellä vaan oli outo tunne sisällään.

Sitten alkoi tapahtua. 

Hän päätti purkaa pienen osan seinästä, niin, että näkisi lattian alle. Sinne mitä emme itse olleet rakentaneet vaan edellinen rakentaja.

Siitä se painajainen alkoi. 

Mieheni pahin pelko kävi toteen. Lattiassa oli kuin olikin virhe, rakennusvirhe. Kaikista paikoista pahimmassa kohtaa.

Miten tämä oli mahdollista? 

Siinä meni yöunet kummallakin. Kumpikin ahdistui asiasta.

Iso rumba alkoi tästä. Niin eri viranomaisten, lakimiesten jne. kanssa.

Sitä rumbaa en sen enempää avaa. Se on niin pitkä juttu itsessään, plus en halua palata siihen enää. Tänä päivänäkään en ole siitä "yli päässyt". Enkä koskaan tule unohtamaan sitä tunnetta minkä tämä kaikki aiheutti. Eikä myöskään mieheni.

Kerron vaan lopun - miten kaikki päättyi.

Tämä pariskunta kuka taloa oli alkanut rakentamaan ja tehnyt virheen, niin heidän rakennusmestari kuin kunnan rakennusvalvoja kuka oli leimannut ja allekirjoittanut paperit - he kaikki pääsivät tästä kuin koira veräjästä.


Me kaksi, täysin viattomat asialle, jäimme asian kanssa aivan yksin. Me maksamme toisten tekemästä virheestä ison summan. Niin rahallisesti kuin henkisesti.


Tässä kohtaa pitää sanoa, että asia on korjattavissa. Mutta. Se ei ole mikään pienitöinen eikä todella selvitä pikkurahalla siitä.


NIIN VÄÄRIN! 


Ette usko kuinka tämän jälkeen on itketty, riidelty jne.

Meidän unelmien talo muuttui yhtäkkiä painajaiseksi. 

Näitä juttuja saa turhan paljon lukea toistuvasti lehdistä. Kuin viattomat ihmiset ja perheet kärsivät vastaavanlaisten asioiden takia. Ja kuinka näiden tilanteiden tekijät pääsevät aivan pälkähästä.

Se suututtaa, vihastuttaa jne.

Kuin monen ihmisen elämä on pilalla tämmöisten asioiden kohdatessa. Varmasti osalle jää pysyviä "traumoja" niistä. Monet joutuvat myös varmasti vararikkoon.

Sitä ei voi kuvitella ennenkuin jotain vastaavaa sattuu omalle kohdalle.


Eikä tässä vielä kaikki ollut. Tilannehan oli pakko hyväksyä, niin väärin ja epäoikeidenmukaista se olikin.

Epäoikeudenmukaisuus oli pakko hyväksyä. Talo olisi (alakerta) "purettava" ja korjattava lattia!

No, taloa oli jo tarkoitus alkaa korjaa.

Ajatus siitä, että saat purkaa sen "kaiken" minkä olet itse rakentanut.

Ja, että se ei ole edes sinun vikasi. Se oli todella rankkaa ja on edelleen.

Talon korjaussuunnitelmat aloitettiin. Taloa aletaan korjata.

Sitten tuli taas mutkia matkaan. Mä sairastuin äkillisesti erittäin harvinaiseen käsisairauteen. (vielä tämän kaiken päälle sekin).

Mä jouduin jäädä pois töistä, omasta yrityksestäni, parturi-kampaamosta.

"Pieni" lisästressi.

Monta kertaa olisi ollut varmasti vaara, että jommankumman, mun tai mieheni pää pihahtaa. Luojankiitos näin ei ole tapahtunut. On nämä vaikeudet ja vääryydet meitä kumpaakin muuttanut, siitä nyt ei pääse mihinkään. Mutta siihen ei mennä nyt :).

Yhdessä oltiin päätetty selvitä.

Maaliskuussa tulee 2v. kun olen ollut kotona. Viisi leikkausta takana ja kuudes pian edessä.
Koska mun terveystilanteesta ei ole mitään tietoa kuinka kauan tämä kestää, pahimmassa tapauksessa loppuelämän, päätimme, että ei voida enää odottaa.

Lattiaa on alettava korjaamaan!

Nyt päästäänkin sitten tähän päivään.


Istun korvatulpat päässä läppärin kanssa keittiössä. 
En voi istua työhuoneessa missä normaalisti kirjoittaisin tätä. Työhuone on meinaan purettu.
Viime viikonloppuna tyhjennettiin ensin kalusteet, sitten lattiat (laminaatti) ja nyt mies piikkaa betonia ylös. Melu on kova.
Koirat onneksi on mahdollisuus laittaa autotalliin jotta he eivät melusta kärsi.
Mies on päivisin omassa työssään joten päivisin mun ei tarvitse kuulosuojaimia tai korvatulppia pitää.

Tässä menee siis meidän talvi-kevät kokonaan.

Toivon, että kun nyt on alettu asiaa "purkamaan" (kirjaimellisesti), menee tämä yhtä hyvin parisuhteen kannalta kuin itse rakentaminen. Silloinhan ei riidelty kertaakaan :).

Jokainen teistä voi varmasti jotenkin kuvitella mitä tämmöiset asiat tekee parisuhteelle. Toisia nämä lähentää ja toisia karkoittaa, etäännyttää toisistaan.

Meitä nämä on lähentänyt. Me ollaan lähennytty ja tuettu toisiamme kaikessa tässä.

Itse elämä on vaan muuttanut kumpaakin meistä. Siitä ei pääse mihinkään.

Miten seitsemän vuotta sitten haaveiltiin kaikesta. Miten kaikki muuttui "silmänräpäyksessä".
Nyt ei olla voitu haaveilla oikein mistään. Tai on toki haaveita, mutta niiden haaveilu on erilaista kuin ennen.

Se taakka, tuska mitä tämän lattian takia on kannettu harteilla.

Se vääryys. 

Epäoikeudenmukaisuus.

Se on jättänyt meihin kumpaankin jälkensä.


Nyt tarvitaan voimia ja uskoa perempamaan huomiseen ihan kamalasti.

Lattia korjataan. Tilalle tulee uusi. Korjattu lattia.

Myös tässä samalla vaihdetaan alakerran lattiat uusiksi, eli uutta ilmettä on luvassa.


Tämä oli pieni tositarina meidän elämästä!


Se mikä auttaa jaksamaan tämän hulabaloon keskellä on tieto, lattia tulee kuntoon! Sen asian voi jättää sen jälkeen taakse. Aikaa se vie varmasti. Mutta sitä ei sitten enää tarvitse murehtia!




<3


Tiinamaria








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti