Hyvää iltaa <3.
Työviikko on ohi ja edessä on vapaa viikonloppu.
Olihan viikko :). Tukka putkella sai juosta loman jälkeen ja töiden ohessa hoitaa kaikenlaisia "paperihommia" passihakemuksista kadonneisiin kirjanpitoaineistoihin mitkä posti oli vasta kolmannen kerran hukuttanut, murrrr.
Vaikka mulla on omasta mielestä hyvä paineensietokyky, siinä kyllä meinasi vähän stressi ja potutus nostaa päätään kun yritin selvitellä postin hukuttamaa kirjanpitoaineistoihin liittyviä asioita.
Tämä oli kohdallani tosiaan jo kolmas kerta kun posti on hukuttanut kirjanpitoaineistoni ja nyt se kyllä jo alkoi todenteolla suututtamaan.
Kauhea sirkus piti perustaa asioiden selvittämiseksi ja tällä viikolla mulla ei vaan olisi ollut aikaa eikä myöskään jaksamista hoitaa tätä.
Passi asiat sen sijaan hoitui todella upeasti.
Maanantaina aamulla mentiin Porvoon poliisiasemalle jonottamaan uusia passeja. Sain vinkin että siellä olisi lyhyet jonot odottaa.
Poliisiasema aukesi klo:08.00 ja oltiin klo: 07.40 jo "oven kahvassa roikkumassa".
Ensimmäisenä kun oltiin paikalla, saatiin vuoronumerot 1 ja 2 ja oltiin valmiita ja ulkona jo klo:08.10.
Se kävi super hienosti ja nopeasti. Tilattiin pikapassit jotka ovat voimassa ihan saman viisi vuotta kun normi passikin mutta maksaa vaan vähän enemmän.
Jo kolmen päivän päästä, eli keskiviikkona saatiin uudet passit.
Aivan mahtavaa palvelua!
Vanhempani olivat varanneet jo muutama viikko sitten mökin viikoksi Ahvenanmaalle Syyskuulle ja kysyivät jos me ja siskoni perheineen haluaisi myös sinne matkustaa pitkäksi viikonlopuksi heidän kanssaan.
Eilen nyt sitten soittelin niitä asioita töiden jälkeen ja sain varattua meille sekä laivamatkat että hotellimajoituksen kahdeksi yöksi ja viimeiseksi yöksi Ahvenanmaalla mennään vanhempieni mökkiin koska hotellissa ei ollut tilaa viimeiselle yölle.
Oltaisi voitu mennä koko ajaksi eli kolmeksi yöksi vanhempieni mökkiin, mutta haluttiin myös hieman omaa rauhaa tälle reissulle.
Ahvenanmaalla on tuolloin viikonloppuna kun me sinne mennään, vuosittainen Sadonkorjuujuhla, Skördefesten.
Olen ollut lapsena useamman kerran Ahvenanmaalla, mutta en aikuisena kertaakaan. Todella kiva siis päästä sinne pitkästä aikaa.
Samulle se on ensimmäinen kerta.
Ystävämme pyysivät meitä myös heidän kanssaan ensi Tammikuussa Lontooseen.
Sinne lähtisin kyllä myös niin mielelläni <3.
Sitä matkaa emme kuitenkaan vielä uskalla varata. Täytyy ensin katsoa miten tämä vauva projekti meillä etenee.
Täysi luotto meillä siihen on, että vielä raskaaksi tulen ja vauvan saamme.
Mutta emme välttämättä enää uskalla seuraavassa raskaudessa "Helsingistä poistua", ainakaan ihan alkuraskauden jälkeen.
Sen verran ison pelon ja trauman edellinen liian aikaisin alkanut synnytys jätti.
Eikä se pelko välttämättä edes ihan tuulesta temmattu ole.
Tänään juteltiin yksityisen lääkärin kanssa asiasta ja kysyin onko miten todennäköistä että kun mulla Linnean raskaudessa oli runsaasti b-Streptokokkia, että se tulisi myös seuraavassa raskaudessa?
Tämä on kuulemma hyvin todennäköistä että näin tulee käymään. Että Streptokokki aktivoituu myös seuraavassa raskaudessa, mutta se ei tarkoita sitä että sekin menisi kesken, että synnytys alkaisi liian aikaisin.
Mutta koska nyt tiedän että kannan B-Streptokokkia elimistössäni, ja näin voi raskaudessa käydä, en varmasti uskalla riskejä ottaa.
Viikko sitten juteltiin juurikin ennen Kreikan Rodoksen matkan varausta siitä miten "tyhjä olo meillä on kummallakin".
Miten ison aukon Linnean kuolema meidän sydämiin jätti.
Kun tuntuu siltä että se elämä mitä jo elettiin, vedettiin matto jalkojen alta, ja nyt on taas vaikea asennoitua tähän uuteen elämään.
Sitä aukkoa ei mikään tule kokonaan koskaan täyttämään.
Ei Kreikan matka. Tai uusi koti, ei mikään, ei edes uusi vauva.
Linnea on ja elää ikuisesti sydämissämme, sitä ikävää ei mikään meiltä pois saa.
Mutta kyllä varmasti uusi vauva tuo onnen, sen mitä jo olisimme halunneet Linnean kanssa jakaa ja elää <3.
Miten kiitollinen olenkaan siitä että just Samu on mun mies, elämänkumppani, ihminen kenen kanssa saan jakaa kaiken, arjen ilot ja surut.
Miten kiitollinen olen siitä miten me ollaan hitsauduttu toisiimme kiinni. Miten ollaan kasvettu yhteen ja miten kaikki vastoinkäymiset on meitä vieneet lähemmäksi toisiamme eikä päinvastoin.
Varmasti olisi ollut monta vastoinkäymistä meidän 15,5-vuoden aikana jotka olisi voinut meidän erottaa. Eikä se erokaan varmasti joskus vuosia sitten kaukana ole ollut. Silloin kun taisteltiin meidän edellisen kodin, talon rakennusvirheen kanssa ja mä sairastuin (Kienböckin tautiin, käsisairauteen) heti perään. Ne vuodet oli jotain ihan kauheita, mutta niistäkin on selvitty ja vielä super paljon vahvempina ja vieläkin tiiviimmässä parisuhteessa.
Se ajatus että oltaisi silloin erottu kaikkien koettelemusten jälkeen tuntuu ihan kauhealta. Se tuntuu ihan hullulta. Ei meiltä koskaan rakkautta puuttunut, silloin vaan elämässä oli super rankkaa ja se väsytti meidät kummatkin. Asiat riiteli meidän elämässä, ei me!
Niistä oppineena, nyt tiedämme, että vaikka mitä tulisi, miten rankkoja koettelemuksia vaan, meitä ne ei kaada.
Meitä ne ei riko.
Vaikkei oman lapsen kuolemaa, vaikka emme edes hänen kanssaan saaneet ikinä elää yhdessä, voi verrata mitenkään näihin edellisiin koettelemuksiin ja kriiseihin, tiedän että ilman niitä aiempia kokemuksia, olisimme varmasti nyt syvemmässä kuopassa.
Olemme olleet sen verran "pohjalla", rikki aiemminkin, että tiedämme että me selviämme kyllä kaikesta yhdessä.
Elämä ei vaan saisi olla jatkuvaa selviytymistä ja isojen asioiden käsittelyä.
Kun yhdestä asiasta on päästy yli, on jo toinen ovella. Tätä se on ollut pitkään, ja välillä sitä miettii, että joku asia voisi mennä nyt helposti. Kerrankin!!!
Ettei joka asiassa tarvitsisi aina taistella ja selviytyä.
Joskus vähän kevyemmät kengät tallustaa olisi ihan kiva.
Kreikan matka ei tosiaan muuta surua tai anna meille kevyempiä kenkiä kuin korkeintaan viikoksi.
Mutta se tuo meille maisemanvaihdoksen!
Luulen että se on juuri se mitä me nyt tarvitaan.
Mä saan olla onnellinen siitä että mulla on ihminen mun kanssa jakamassa tätä elämää ja kuka rakastaa mua juuri semmoisena kun olen, ja vielä äärettömän paljon. Kuka jaksaa edelleen flirttailla mun kanssa päivittäin vielä 15,5-vuoden jälkeenkin ja nauraa myös mun tyhmille jutuille. Kenen kanssa vaan on todella hyvä olla ja kuka saa myös mut päivittäin nauramaan.
Joskus toki myös saanut itkemään, mutta tärkeintä on kuka ne kyyneleet myös kuivasi <3.
Kaikkien vastoinkäymisten ja surun rinnalla muistan tämän, kuka seisoo mun rinnalla ja kenen minä. Kuka aina ottaa mua kädestä ja katsoo silmiin sanoen, "Tiina, me selvitään tästä yhdessä". Se auttaa jaksamaan joka päivä!
Vaikka elämä on näyttänyt meille nuorella iällä mitä suuret vastoinkäymiset on, on se myös meille opettanut mitä oikea rakkaus on.
Elämä antaa ja se myös ottaa!
Me odotetaan ihan älyttömän paljon Kreikan matkaa, eikä lähtöön ole kuin" viikko".
Tänään tultiin mökille viikonlopuksi rentoutumaan ja nauttimaan kesästä.
Hyvää yötä, pus <3.
Tiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti