Miten voin & ajatuksia

Mökille saavuttu. 

Tavarat kannettu mökkeihin - ruoat päämökkiin ja vaatteet alas. 

Mekko vaihtui "villahousuihin" ja neuleeseen, jopas on ilma viilentynyt parissa päivässä. 

Vanhempani ja Samu ovat tuolla ylämökissä ja mä kömmin tänne "omaan pesäkoloon". 

Tuntui että nyt olisi hyvä hetki hieman istahtaa alas ja kertoa teille sydämen kuulumisia. 

Mitä kuuluu nyt kun Linnean kuolemasta on kulunut 6,5 viikkoa. 

Miten voin? 

Mitä ajatuksia on tulevasta ja uusista hoidoista?

No.

Totuushan on se että 6,5 viikkoon on mahtunut vain kaksi päivää että en olisi itkenyt, edes vähän, niin että silmät olisi kostunut kunnolla. 

Mutta voin silti jo paljon paremmin mitä esimerkiksi kaksi viikkoa sitten. 

Sen jo tiesinkin että tähän suruun auttaa vain aika. 

Ja 6,5 viikkoa on vielä älyttömän vähän sekin. 

Mutta olen kuitenkin helpottunut siitä että pystyn jo normaaliin elämään enkä vain itke. 

Itku on todella herkässä. Ei tarvitse kuin puhua jonkun läheisen ihmisen kanssa vähänkin asiasta niin silmät kyllä kostuu. 

Kerran viikkoon ollaan käyty kastelemassa kukkia Linnean haudalla ja jokainen kerta on sattunut sydämeen ihan älyttömän paljon. 

Puhumattakaan että kun katson kuvia Linneasta tai hautajaisista, se on varma itkun paikka. 

Eilen kun oltiin Helsingissä hoitamassa asioita kävin parissa kultaliikkeessä katsomassa kultaisia sydän riipuksia. 

En muista menikö päivä vai kaksi synnytyksestä kun päätin että tahdon ostaa sydän riipuksen kaulaani Linnean nimellä. Koska en tule saamaan niitä käsiä koskaan kaulani ympärille, tahdon saada edes kultaisen sydämen hänen nimellään siihen. 

Löysin yhden riipuksen mihin todennäköisesti päädyn. Sitä kun sovitin oli kyllä kyyneleissä pidättämistä kun myyjä kysyi tuleeko riipus minulle vai lahjaksi ja kun vastasin: "Minulle tulee, muistoriipus... ". 

Eli tilanteita on kyllä paljon missä silmäni vielä kostuu. Välillä ihan vaan autoa ajaessa kun ajatukset alkavat laukkaamaan. 

Mitä tulee uusiin hoitoihin, on ne tarkoitus aloittaa heinä-elokuun vaihteessa, eli vajaa kuukauden sisään. 

Olenko valmis niihin henkisesti? 

Kyllä olen! 

Tottakai edellinen raskaus jätti arvet ja pelon, mitä jos näin kävisi uudestaan. 

On syy sitten mikä vaan. Tulehdus, Streptokokki, "hauras kohtu", jne jne jne. 

Mulla ei ole enää ikinä paluuta semmoiseen raskauteen missä henkisesti pystyisin olla koko raskauden hyvillä ja luottavaisin mielin.

Ikävä kyllä, se on multa viety aiempien kokemusten takia lopullisesti. 

Tulen varmasti pelkäämään tietyllä tavalla läpi raskauden "mitä jos taas tapahtuu jotain". 

Se ei auta muu kun yrittää vaan psyykata itseään että mä pystyn vain tiettyyn pisteeseen vaikuttamaan itse, huolehtimaan terveydestä, ruokavaliosta jne. mutta muuten nämä asiat ei ole omissa käsissä. 

Tämä Linnean raskaus, synnytys ja hänen kuolema muutti kyllä täysin mun ajatusmaailmaa alkuraskauden keskenmenoista. 

Kun yhden semmoisenkin on kokenut maaliskuussa 2021, tiedän mikä ero on alkuraskauden keskenmenolla verrattuna tähän viimeisimpään synnytykseen. 

En väheksy yhtään alkuraskauden keskenmenoja, en ollenkaan, ja jos semmoisen vielä joskus kokisin, olisi se tietenkin surullista. 

Mutta itse olen päässyt siihen ajatukseen että alkuraskauden keskenmenoja tapahtuu ihan hurja määrä. Jonkun tilaston mukaan niitä tapahtui jopa 40% raskauksista. Näin muistan vuosi sitten lukeneeni. 

Ne on jotenkin itselle paljon hyväksyttävämpiä ja ikävä kyllä asiaan kuuluvia monella niin kauhealta kun se kuulostaakin ja onkin. Mutta itse pystyn ne hyväksymään eri tavalla, koska niin se vaan on että jos solut ei alusta asti lähde kunnolla jakautumaan, ei pienestä alkiosta voi tulla mitään elinkelpoista. 

Ikäviä ja surullisia jokainen ja se epätieto mikä aina on, "Tulenko vielä uudestaan raskaaksi ja saammeko me vielä joskus vauvan"? 

Siihen kun jokainen saisikin vastauksen, olisi monen elämä tällä saralla paljon helpompi. 

Itse kun olen jo 20v lasta yrittänyt enemmän ja vähemmän. 

20v. Ilman ehkäisyä. Välillä hoidoissa ja välillä vuosia välissä ilman hoitoja. 

Itse on oppinut elämään asian kanssa. 

Pcos on niin kauhean yleinen ja siltikin siitä puhutaan vieläkin aivan liian vähän. Joka viides nainen Suomessa kärsii siitä ja se on yleisin lapsettomuuden syy, mutta silti siitä puhutaan liian vähän. 

Mä olen halunnut lapsia niin kauan kun mä muistan. Jo yläaste ikäisenä haaveilin omista lapsista sitten joskus tulevaisuudessa. 

Hoidin useita naapureiden lapsia tuolloin ja se oli ihan mahtavaa. 

Koen että olen erittäin äiti-ihminen. 

Haaveilin parikymppisenä neljästä lapsesta. 

Nyt 39-vuotiaana toivon että saisin edes sen yhden biologisen, tai kaksi. 

Voisin omien biologisten lasten lisäksi harkita myös sijaisvanhemmuutta. Sitä olen (olemme) myös jo useamman vuoden harkinneet. 

Adoptiota emme enää harkitse, sekin oli joskus mielessä, mutta mun käsisairaus olisi todennäköisesti este adoptioluvalle. Sitä joskus selvittelin jo aiemmin, vuosia sitten. 

Mutta lapsia kyllä toivomme ja tahdomme. 

Todella paljon. 

Eilen juteltiin Samun kanssa miten tyytyväisiä ollaan kumpikin tähän 40-vuoden ikään. Siis ihan yleisellä tasolla mutta myös ajatellen lasten kasvatusta. On ainakin saanut elää ja kokea asioita ja nyt olisi jo aika saada elämään pieniä varpaita ja säpinää taloon. Unettomia öitä ja välipalatahroja myös omalla paidalla :). 

Linnean kuoleman jälkeen mulla oli minuutin ajan tunne mielessä: "Uskallanko enää yrittää uutta raskautta, kestääkö sydämeni vielä jos jotain menisi pieleen"? 

Kestää ilmeisesti melkoisen paljon. 

Ystäväni Julia sanoi mulle puhelimessa yksi ilta viikolla kun juteltiin: "Mä lähden kyllä sitten sun kanssa ottamaan sitä Super nainen logoa sun selkään". Vitsailtiin asiasta että mulla pitäisi olla super naisen "S" logo selässä. 

Niin paljon on elämä antanut isoja ja ikäviä asioita ja kaikesta olen noussut, jokaisesta kuopasta. Ja aina vaan vahvempana. 

En aina jaksaisi olla se super nainen. Uskokaa pois. 

Mutta kai se on luonteeni vahvuus, en anna minkään lannistaa mua. Ilmeisen vahva pääkoppa sitä on ja toivonmukaan näillä elämänkokemuksilla sitä osaa kasvattaa omasta jälkikasvustaan myös empaattisia, ymmärtäväisiä, muita auttavia ihmisiä jotka ei pienistä eikä isoista murheista kaadu. 

Mulla ja meillä on edelleen vahva usko siitä että lapsia saamme. Tunne tytöstä ja pojasta on edelleen, vaikka yhden olemme haudanneet <3.

Toivonmukaan mitään esteitä ei tule ja pääsemme hoidot pian aloittamaan. Tai mun tapauksessa uskon ja toivon että samalla miedolla lääkkeellä joka munasarjojen toimintaa luonnollisella tavalla tehostaa, mennään nytkin loppuun, seuraavaan raskauteen asti. 

Jos lapsen saamista ei ennenkään pitänyt helppona tai itsestään selvyytenä, nyt vasta sitä jokaista lasta ihmeenä pitääkin. 

Tiina

Facebook

Instagram