Kello on 02.00 yöllä....
Samu on nukkunut tuossa vieressä jo yli pari tuntia.
Vaikka mä olen herännyt 07.30 eilen aamulla, mulla ei tule uni.
Mikään asia ei paina mieltäni tai ole huonosti, itseasiassa päinvastoin, kaikki on todella hyvin just nyt.
Toki elämässä nyt aina on asioita mitkä voisi paremminkin olla, mutta just nyt kaikki on todella hyvin, vaikka kaikki palaset elämässä ei olekaan vielä loksahtanut paikoilleen.
En saa unta ja mielessä pyörii paljon asioita.
Hyviä, positiivisia asioita.
Mietin mun ystäviä, monia heistä on ikävä, koska en ole heitä taas hetkeen nähnyt.
Mun arki on ollut kiireistä ja välillä se tuntuu jopa suorittamiselta.
Kun viikon työt on hoidettu, ollaan pakattu laukut ja auto ja suunnattu mökille.
Rentouduttu mökillä täysin ja pakattu taas auto sunnuntaina ja ajettu takas kotiin.
Tehty tukka putkella töitä ja seuraavana viikonloppuna sama kaava on toistunut.
Meidän arki sai uutta boostia mökkeilystä.
Töitä ja mökkeilyä ja koska muutamaa ystävää lukuunottamatta kaikki ystäväni asuvat Helsingissä, vaatii se aina sen oman lähtemisen ja järjestelyn koska työpäiväni ovat monesti aika pitkiä.
Silmät on kiinni ja mielessä pyörii monet ystävät ja tulevaisuuden toiveet ja haaveet.
Mietin mennyttä, ja aika hurjaakin viimeistä 10 vuotta ja sen tapahtumia.
Mietin sekä mua yksilönä, Samua yksilönä, sekä meitä yhdessä, parina.
Mietin miten ehjä mä tänä päivänä olenkaan, kaikkien kokemusten jälkeen.
Mietin, miten onnellisessa parisuhteessa olen, miten ihmeessä me ollaan tehty tämä, että meillä on tämä mikä meillä on.
Me ei varmasti olla ikinä ennen oltu näin ehjiä yhdessä, mitä nyt ollaan.
Ei kertaakaan reilu 13v. aikana.
Mietin miten kaikki vastoinkäymiset on kasvattanut mua, tehnyt musta juuri sen ihmisen mikä olen tänä päivänä.
Mietin, että miten ihmeessä mun pää on kestänyt kaiken mitä olen elämäni aikana kokenut.
Mietin, että voisin jättää jo nämä taistelusaappaat pois jaloista.
Tuntuu, että elämä on löytämässä vihdoin tasapainon vaikka välillä se suorittamista vielä osittain onkin.
Mietin, että on ne jatkuvat ja isot vastoinkäymiset jättäneet myös oman pienen arpensa vaikka sisimmässä onkin hyvä olla.
Pelon.
Pienen pelon tulevaan.
Uskallanko sanoa ääneen, että kaikki on hyvin ja että olen onnellinen.
Viedäänkö se multa huomenna pois, jollain uudella vastoinkäymisellä kun nyt sanon, että kaikki on hyvin ja olen todella onnellinen?
Luottamus elämään on horjunut liian monta kertaa ja se pieni pelko on sisään arpeutunut.
Mietin korjaantuuko se arpi täysin koskaan.
Saako elämään takas sen perus luottamuksen, että ei tarvitse pelätä, että kohta taas tarvitaan niitä saappaita jalkaan uutta taistelua varten.
Vaikka niitä pieniä luottamusarpia elämään parantelenkin vielä, on mun todella hyvä olla.
Mietin, että olen toivonut perhettä niin kauan kun muistan.
Mietin, että aika ei olisi aiemmin ollut hyvä.
Meidän elämä oli liian raskas välillä kantaa kahdelle aikuiselle, ei se olisi ollut ihanteellinen pienelle elämälle.
Mietin, että ihan lähivuosina toivon tähän perheeseen ne pienen pienet varpaat.
Mietin, että elämä opettaa meitä jatkuvasti ja me kaikki pystytään kasvaa jatkuvasti jos vaan otetaan se oppi vastaan.
Ja jos me ollaan valmiita myös oppimaan niin ympäristöstä kuin omista virheistämme, meistä voi kasvaa hyvin ehjiä ja vahvoja ihmisiä.
Mietin miksi jotkut ihmiset eivät pysty olemaan onnellisia toisten ihmisten puolesta ja miksi toiset ovat niin ilkikurisia, jopa täysin vieraille ihmisille, puhumattakaan läheisille.
Kello löi jo 03.00....
No, huomenna on vapaapäivä.
Välillä mietin, että kumpa olisi kristallipallo.
Jotkut asiat kun tietäisi etukäteen, olisi helpompi elää ja miettiä elämää.
Mutta ehkä siinä onkin just se juttu, että silloin me ei elettäisi ehkä hetkessä.
Mutta se se vasta välillä onkin haastavaa, hetkessä eläminen.
Kumpa olisin mm. 20-vuotiaana tiennyt, että musta ei tule äitiä "nuorena".
Kaikki asiat ei ole omissa käsissä, vaikka miten haluttaisi.
Mä olen täysin hyväksynyt sen asian, että musta ei tullut äitiä "nuorena" mutta niinku nyt lähivuosina olisi hyvä, kiitos :D.
Vaikka mulla ei ole sitä kristallipalloa, mä tiedän, että joku päivä mä olen se äiti.
Siitäkin huolimatta, että olen kymmeniä vuosia tiennyt, että se ei mun kohdalla tapahdu sormia napsauttamalla.
Vaikka ikääkin mulla on jo 37 ja risat, en koe minkäänlaista paniikkia sen suhteen, vaikka moni mulle sanookin, että
"sulla ei ole montaa vuotta Tiina enää jäljellä siinä asiassa".
Moni pitää mua hulluna, mutta siihen asiaan mulla on täysi luottamus, vaikka sekään asia ei mun kohdalla helpoimman kautta mene.
Uskon, että asiat tapahtuu kun niiden on tarkoitus on tapahtua.
Asia ei ole mulle arkaluontoinen, koska olen hyväksynyt sen jo vuosia sitten, mutta en avaa sitä ainakaan tässä kohtaa enempää.
Lupaan myös kertoa KUN joskus on aihetta eli toivon kuitenkin, ettei multa kysyttäisi joko on uutisia asiasta :) !!
Nyt mietin, että kello on jo 3.27, Samu tuhisee tuossa vieressä autuaasti eikä ole havahtunut yhtään vaikka olen välillä suukottanut sen poskia.
Ihan vaan mietin näin yöaikaan tätä elämää, ei sen enempää ;).
Rakkaudella,
Tiina
Ps. Kuva on muutaman vuoden vanha, en värjännyt vielä hiuksia ;)
