Noin kolme viikkoa sitten nosti Naistenklinikka kädet pystyyn mun hoidon kanssa ja sain kiireellisen lähetteen Espoon Jorvin sairaalaan.
Tässä kohtaa mut oli leikattu jo yhdeksän kertaa Naistenklinikalla eikä mitään parantumisen merkkejä näkynyt. Joka viikko tuli lisää jotain ongelmia niinkuin aiemmin kerroin.
Olin todella helpottunut, että mut siirrettiin toiseen sairaalaan. Lähete oli nimenomaan plastiikkakirurgille erikoisosaamisen piiriin.
Aika Jorviin tuli seuraavana päivänä lähetteen teosta. Aika tuli viikon päähän torstaille, 30.10.
Ennen tätä aikaa, viikon aikana jouduin kuitenkin käydä lähes päivittäin Naistenklinikan päivystyksessä erinäisten ongelmien takia. Naikkarilla mulle ei oikeastaan kuitenkaan enää melkein mitää tehty, vaan sanottiin "Sulla on aika kohta Jorvissa, niin he saavat katsoa mitä tehdään".
Vihdoin oli to 30.10 (kaksi viikkoa sitten) ja mulla aika Jorviin jossa mun tilanne katsotaan.
Vanhempani tulivat meille hoitamaan lapsia ja me lähdettiin Samun kanssa kaksisteen Jorviin.
Lääkärin vastaanotolla ei oltu varmaan edes 10 minuuttia oltu kun lääkäri sanoi että mut pitää kiireellisesti päivystysleikata. Mut lähetettiin siltä istumalta tutkimusten jälkeen vielä päivystyksen puolelle labroihin ja ultraan ja katsottiin "kuinka kiire on". Labrojen ja ultran jälkeen sain luvan lähteä yöksi kotiin ja palaamaan aamulla klo:08.00 sairaalaan jossa mut kirjataan osastolle odottamaan leikkausta.
Vaikka osasin jo itsekin leikkausta odottaa sillä tiesin että haavassa (vatsassani) on jotain pahasti vialla, tuli tässä kohtaa taas niin paha mieli. Taas kotiin pakkaamaan sairaalakassi ja vähintään kolme vuorokautta ilman perhettä, lapsia ja Samua. Lääkäri sanoi että en ainakaan ennen sunnuntai-iltaa pääsisi kotiin.
Huoneeni oli kolkoista kolkoin, siis aivan hirveä murju, läävä suorastaan. Mietin että miten meillä Suomessa voi olla vielä tämän tasoisia, näin huonokuntoisia potilashuoneita. Täälläkö mun tosiaan pitää viettää vähintään kolme vuorokautta. Johan vankilatkin ovat viihtyisämpiä.
Toivonmukaan hoito on parempaa, mietin!
Samu vei mut perjantai aamuna sovitusti klo:08.00 Jorviin ja oli hetken mun kanssa ennenkuin lähti takas kotiin lasten luo jossa vanhempani olivat heitä taas hoitamassa.
Kyyneleet valui mulla taukoamatta. Katsoin sitä murjua ja mietin että miten mä taas jaksan yhden leikkauksen ja olla erossa perheestäni.
Samu lähti kotiin ja mä jäin kyyneleet valuen yksin huoneeseen sängylle istumaan.
Vaikka olen ihmisenä ihan älyttömän vahvaa tekoa, nämä sairaalapäivät ovat olleet mulle ihan älyttömän vaikeita.
Läheinen terapeutti-ystäväni laittoi mulle viestiä ja sanoi: "Oon tänään lomapäivällä, kysy hoitajalta saanko tulla sinne sun kanssa vaikka ei ole vierailuaika"?
Tunnin päästä ystäväni saapui mun luokse sairaalaan. En yhtään tiennyt koska pääsisin leikkaukseen. Mutta hän ei halunnut että olisin nyt yksin, ja halusi tulla pitämään mulle seuraa.
Sitten ovi avautui ja hoitaja tuli kertomaan että mun pitää varautua siihen, että mut leikataan vasta maanantai aamuna koska leikkaussalit ovat nyt aivan täynnä ja mulla ei ole hengenvaaraa. Mutta mä joutuisin silti olla sairaalassa odottamassa.
Mietin että en tuu kestämään. Jos joudun maanantaihin asti vaan odottamaan siinä murjussa yksin ja leikkauksen jälkeen joudun vielä olla ainakin kolme vuorokautta lisää siellä. Ei ei ei, mä en nyt vaan pysty tähän. Mä tahdon kotiin. Tulen sitten maanantaina vaikka takaisin. Mutta se ei kävisi.
Siinä vähän lisää putsasin kyynelkanavia yhdessä ystäväni kanssa kuka oli seurannut tilannettani ja epätoivoani hoidon suhteen liian monta viikkoa, ja kuukautta...
Oltiin juteltu varmasti jo lähes kolme tuntia kun ovi taas aukesi. Tällä kertaa ovesta sisään tuli hyvin pienikokoinen ja iäkkään, reilusti eläkeiän ylittänyt aivan valkohiuksinen nainen (suloinen pikku mummeli <3 ) ja sanoi: "Nyt mennään Tiina, mä leikkaan sut".
Olin aivan super helpottunut ja totesin: "Oi, ihanaa että leikkaussaliin tuli tilaa" johon hän puolestaan vastasi: "Ei, ei tullut, me mennään toiseen toimenpidehuoneeseen ja mä leikkaan sut hereillä".
Olin aivan huulipyöreänä koska mulle oli aiemmin aamulla ja edellisenä päivänä sanottu, että mut leikataan nukutuksessa.
No mutta pääasia että leikataan, ajattelin!
Käveltiin yhdessä tämän kirurgin kanssa toimenpidehuoneeseen, jossa odotti myös toinen plastiikkakirurgi ja hoitaja. Ei "kahdeksaa" henkilöä niinkuin olin leikkurissa tottunut näkemään.
Mun vatsa paikallispuudutettiin haavan ympäriltä ja toimenpide aloitettiin. Vatsaa ei täysin kivuttomaksi puudutteella saatu, mutta kestin sen välillä vähän huutaen ja itkien. Siinä ei onneksi kovin kauaa mennyt, olisiko mennyt puoli tuntia kun lääkäri vatsan avasi, kauhoi kaiken "mädän" (paksua märkää) pois, putsasi haavan ja se jätettiin auki. Kyllä. Koko sektiohaavani jätettiin auki, vuotavat suonet poltettiin ja haava täytettiin "hopeanauhalla" ja lopuksi laitettiin taitokset teipillä kiinni vatsaan.
Vatsani on toisinsanoen kuin Hot dog sämpylä jonka sisässä on nakki, eli hopeanauhaa! Näyttää aika samalta, paitsi vaan tuhat kertaa kauheammalta.
Haavassa oli bakteeritulehdus ja näin ollen se piti jättää auki!
Ja aiemmin Naikkarillahan sitähän ei ikinä jätetty auki vaikka mulla oli bakteeritulehdus monen monta kertaa, itseasiassa useita eri bakteeri-infektioita ja mulle laitettiin aina Vac. Jorvissa sain kuulla, että Vacia ei saa laittaa kun on aktiivinen bakteeri-infektio. Se on kuulemma ihan sama asia kun haava olisi laitettu kiinni. Niinhän mua kuitenkin Naikkarilla ainakin kuusi viikkoa hoidettiin.
En sano tähän nyt enempää muuta kuin sen, että tietenkin vien asian eteenpäin, ja teen ilmoituksen asiasta. Asia ei tutkimatta jää ja niistä päättävät tahot tekevät aikoinaan päätökset onko kohdallani kuinka pahasti hoito mennyt pieleen, pitkittynyt tms.
Mutta takaisin Jorviin.
Leikkaus oli saatu tehtyä ja lääkäri sanoi:
"Noniin, valmis, voit lähteä kotiin"!
Kysyin silmät pyöreinä ja vetisinä: "Siis saanko oikeasti lähteä kotiin"?
Johon lääkäri vastasi: "Kyllä saat, sulla on kaksi lasta kotona ja parempaakin tekemistä kun olla siinä sun sviitissä viikonlopun yli" ja tuli ja halasi mua!
(Sviitissäpä hyvinkin :D ).
Olin niin onnellinen ja kiitollinen siinä hetkessä. Näin ensimmäisen kerran valoa tunnelin päässä. En osaa sanoinkuvailla tätä muuten paremmin, mutta tämän naisen käsissä tunsin oloni ihan huippu turvalliseksi ja että hän todella tiesi mitä hän teki. Hän oli kuin enkeli kuka tuli ihan tyhjästä!
Olin luottavainen että nyt mun paraneminen voi vihdoin alkaa. Kumpa mut olisi siirretty Jorviin jo ajat sitten, pari kuukautta aiemmin...
Leikkauksesta on tämän viikon perjantaina kaksi viikkoa. Käyn kaksi kertaa viikossa Jorvissa haavanhoidossa. Näinä päivinä pääsen kunnolla suihkuun, missä on ollut totuttelemista ihmiselle kuka käy vähintään kahdesti päivässä suihkussa.
Mutta jos nyt paranen, kestän tämän!
Eilen olin viimeksi haavanhoidossa ja pyysin lupaa kevyeen lenkkeilyyn ja hoitaja lupaili että joulusaunaan pääsisin, mutta hikiliikuntaa en vielä saisi aloittaa.
Marraskuuta mennään jo hyvää vauhtia ja on ihan uskomatonta ajatella että olen synnyttänyt 27.8, siis ELOKUUSSA(!), ja koko sektiohaavani on tällä hetkellä edelleen kokonaan auki.
Koko loppuvuosi tämän hoidossa näyttää menevän. Se tarvitaanko vielä lopuksi yksi leikkaus plastiikkakirurgilla jolla saadaan haava nätiksi, jää nähtäväksi. Tässä kohtaa mulle on aivan sama miltä haava tulee näyttämään, kunhan saadaan mut kuntoon. Mutta tietenkin ymmärrän jos se hoidollisesti vaatii vielä jonkun loppusilauksen jotta haava saadaan kunnolla kiinni.
Maanantaina aloitin terapian tämän kaiken käsittelyyn.
On tämä siis melkoinen yksi iso sirkus ollut! Ja vielä ei olla sirkuksessa valmiita!
Mutta yksi asia on jännä. Vaikka vatsani on kokonaan auki, mä olen ensimmäistä kertaa lähes kivuton 2,5 kuukauteen. Ja siis en todella täysin kivuton ole, mutta siihen verrattuna mitä tämä on ollut. Se kertonee jotain kivun määrästä mitä olen joutunut kärsimään. Kaikkihan tietää että jo pieni paperihaava sormessa voi olla kipeä. Mutta kun koko alavatsa on auki nyt....
Näin nyt. Kerron teille lisää hoidon edetessä!
Tiina
