Elämän suurin suru

Ihan alkuun haluan kiittää teitä kaikesta myötäelämisestä sekä osanotoista. 

Lämmin kiitos <3.

En tiedä onko mulle vaikeampaa kirjoittaa edellinen vai tämä teksti. 

En tiedä onko hetkeen mikään muuta kuin vaikeaa. 

Haluan kuitenkin kertoa teille elämämme kauheimmasta viikonlopusta, joka elämän kokoisen aukon sydämiimme ikuisesti jätti. 

Olimme menneet puolitoista viikkoa sitten perjantaina mökille ensimmäistä kertaa tänä vuonna. 

Mulla oli ollut saman viikon tiistaina neuvola lääkäri jossa kaiken sanottiin olevan hyvin. 

Palaan tähän neuvola lääkärin käyntiin vielä myöhemmin toisessa tekstissä. 

Oltiin saavuttu perjantaina mökille jossa vanhempani jo olivatkin. 

Kaikki oli hyvin ja me oltiin super onnellisia ja uskalsin sen ihan teillekin sanoa ääneen miten onnellinen olen.

Osa teistä ehkä muistaa mun täällä aiemmin kirjoittaneen että pelkään sanoa ääneen olevani onnellinen kun jostain syystä aina seuraavana päivänä tuntuu tapahtuvan jotain todella ikävää. 

Tästäkään ei tullut poikkeusta vaan jälleen tultiin onnellisuuden huipulta rymisten alas ja vielä pahimpaan mahdolliseen menetykseen, oman lapsen kuolemaan.

Oli lauantai 21.5. Aurinko paistoi mökillä ja oli aivan ihana kesäinen päivä. 

Siskoni Teresan perhe saapui myös mökille. 

Mulla tuli supistuksen omaisia kipuja alavatsalle päivällä ja säikähdin ja soitin Naistenklinikalle. Sanottiin että kuulostaa harjoitussupistuksilta mitä niillä viikoilla alkaa. Sanottiin kuitenkin että kannattaa nyt ottaa vähän iisimmin viikonloppu. 

Otin tämän hyvin vakavasti ja menin puhelun jälkeen päämökistä meidän alamökkiin lepäämään.

Samu soitti 2,5h:n päästä kun olin nukkumaan mennyt, "tuu kohta syömään, alettiin juuri grillaamaan".

Muut olivat päämökin kesäkeittiön terassilla tekemässä ruokaa.

Lähdin ylös kävelemään ja kun pääsin mökille olin saanut ainakin kolme supistusta tällä matkalla. 

Kaikki näki mun huolen kasvoilta ja sanoin että soitan nyt Naistenklinikalle uusiksi ja lähdetään kyllä varuiksi viimeistään illalla kotiin. Eikä jäätäisikään toiseksi yöksi. 

Soitin ja juttelin kätilön kanssa joka pyysi meitä lähtemään varuiksi näytille Naistenklinikalle. 

Kerroin että ollaan mökillä mutta ollaan tunnin päästä siellä, että kävisin vaan vessassa ja lähdetään heti. 

Menin vessaan ja tuntui etten uskalla pissata, tai muuten tulee jotain muutakin ulos. 

Kokeilin ja tunsin pään, tai näin luulin sen olevan. 

Menin aivan paniikkiishokkiin, avasin huussin oven joka on aika lailla vastapäätä Kesäkeittiötä puutarhan toisella puolen. 

Huusin aivan täysiä "soittakaa ambulanssi, pää on ulkona".

Kaikki kääntyivät ja hätääntyivät. Samu juoksee mun luo vessaan ja soittaa samaa aikaan hälytyskeskukseen. 

Saatiin ohje mitä pitää tehdä ja jäätiin odottamaan apua. 

Ollaan päämökissä, minä ilman housuja pelkkä paita päällä vanhempieni sängyssä.

Kohta alkaa kuulua hälytysajoneuvon ääntä ja hälytyskeskus on puhelimen toisessa päässä kokoajan. 

Mulla tulee supistuksia alle viiden minuutin välein. 

Ensimmäisenä paikalle saapui paloauto, sitten kolme ambulanssia josta yhdessä oli lääkäri ja helikopteri oli tulossa.

Itse näin vain kaksi ambulanssia, mutta sain kuulla myöhemmin että kolmas oli naapurin pihaan jätetty kun ei mahtunut meidän pihaan. 

Niin paloauton kuin ambulanssien henkilökunta oli aivan ensiluokkaista. 

Mut kannettiin erittäin nopeasti paareilla mökistä ambulanssiin ja lähdettiin kuljettamaan sillä hurjaa vauhtia Naistenklinikalle. 

Helikopteri olisi lähellä tarvittaessa. 

Kerroin että meitä odotetaan jo siellä, mutta ei ambulanssilla tai helikopterilla vaan omalla autolla.

Samu lähti meidän omalla autolla ambulanssin perässä, mutta toki ei voinut ajaa samaa vauhtia. 

Muu perheeni jäi Iineksen kanssa aivan kauhuissaan mökille. 

En unohda niitä kauhistuneita ilmeitä ikinä. 

Kun saavuttiin Naistenklinikalle, soitin heti Samulle, että kaikki on vielä sisällä, mitään ei ole vielä tullut ulos. 

Samu huokaisi helpotuksesta ja sanoi olevansa alle 10 minuutin päässä sairaalalta. 

Kohta Samu tulikin sairaalalle ja siinä samassa lääkäri otti meidät huoneeseen.

Kuullaan aivan kauheat sanat:

"Mitään ei ole tehtävissä, lapsivesipussi on ulkona. Teidän vauva tulee kuolemaan, emme voi pelastaa häntä. Hän on liian pieni pelastettavaksi".

Mä menin aivan shokkiin ja varmaan huusin melko kovaa itkuisena: "Ei, ei, ei, se ei käy, teidän täytyy pelastaa meidän vauva".

Samu itkien pitäen musta kiinni ja yrittää rauhoittaa mua: "Tiina, kato mua, me selvitään tästä, me selvitään tästäkin, yhdessä. Me selvitään".

Lääkäri katsoo ultralla mun vatsan päältä vauvaa joka liikkuu siellä aivan voimissaan. 

Sitten tunnen ja sanon:

"Nyt se tulee, se syntyy nyt, nyt se tulee"!

Sillä sekunnilla mulla lapsivedet suorastaan räjähti lattialle kun olen haarat levällään tutkimuspöydällä. 

Lääkärillä on vielä ultra päällä ja viimeinen kuva mikä ruutuun jäi, oli kun meidän vauva nosti kättään. 

(Mä itken täällä kun tätä kirjoitan, tämä on ihan kauheata, mutta tahdon kertoa tämän. Koska tämmöistä sattuu myös elämässä.)

Ollaan aivan shokissa Samun kanssa ja itketään kun meitä siirretään osastolle. Mua sängyssä, edelleen ilman housuja.

Päästään osastolle omaan huoneeseen jossa on meille kummallekin sänky. 

Ei pystytä kun itkeä. 

Kaikki mitä hoitajat tai lääkärit kertoo, menee aivan ohi. 

Tunnin päästä ei ole tapahtunut mitään. 

Me vaan odotetaan. 

Mä alan aivan shokissa perumaan seuraavia kahden viikon asiakkaita.

Lähetän saman viestin kaikille kenellä on aika seuraavan kahden viikon sisällä.

"Nyt kävi näin... Olen sairaslomalla, palaan asiaan kun pääsen takaisin jaloilleni". Halusin hoitaa tämän työasian heti, koska musta ei ehkä myöhemmin lähipäivinä olisi siihen. Shokissa ihminen pystyy ihmejuttuihin. 

Sitten vaan odotetaan. 

Itketään ja odotetaan. 

Samu tulee mun viereen kapeaan sänkyyn ja pitää musta vaan kiinni. 

Itketään toistemme sylissä. 

Koko yönä ei saatu nukuttua. 

Aamulla kahdeksan aikaan menen vessaan ja tulee se sama tunne mikä tuli mökillä, en voi pissata tai tulee muutakin ulos. 

Kokeilen, tunnen napanuoran, sanon Samulle hädissään "paina sitä hoitajan kelloa, napanuora on ulkona". 

Kokeilen uudestaan ja tunnenkin paremmin, ne onkin jalat tai kädet, eikä napanuora.

Hoitaja saapuu ja katsoo, "kyllä, ne on jalat" . 

Synnytys on alkanut, mutta mulla loppui supistukset edelliseen iltaan, siihen kun lapsivesi meni. Sen jälkeen ei ainuttakaan supistusta. 

Siirryn vessasta sänkyyn ja alan työntää vauvaa ulos, ilman supistuksia tai mitään lääkettä. 

Kolmen vartin verran vauvaa työnsin ulos ja vihdoin saan hänet ulos. Kuolleena. Rinnalleni. 

Sen tiesimme että mikäli vauva ei syntyisi edellisenä iltana, tulisi hän syntymään todennäköisesti kuolleena, mitä pidempään menee. 

Kysyin ensimmäisenä kun hän syntyi "kumpi hän on, tyttö vai poika". 

Tämän kerromme teille myöhemmin kumpi hän on. 

Tähän asti emme olleet sitä tiennyt, oli vain mun oma intuitio asiasta kumpi hän on. 

Pidimme vauvaa sylissämme noin tunnin ajan, kuvasimme hänet muistoksi, ja lopuksi suukotimme hänet itkien hyvästiksi. 

10 varvasta, 

10 sormea, 

Samun varpaat, 

Samun sormet, 

Mun suu ja nenä. 

23,4cm kultaa <3.

Hän oli täydellinen, niin kaunis. Niin pieni ja hento, mutta vastasi 100%:sti meneillä olevaa viikkoa niin pituudeltaan kuin painoltaan. 

En voi ymmärtää miten niin pieni oli aivan meidän näköinen. 

Mulla ja Samulla on aivan erilaiset kädet, jalat, sekä varpaat ja sormet ja vauvalla oli 100% Samun varpaat, jalat, sormet ja kädet. 

Ja mun suu. Todella iso ja pullea alahuuli ja hieman pienempi ylähuuli. 100% samanlainen suu ja nenä. 

Jopa sairaalapastori ihmetteli miten hän oli aivan meidän näköinen jo näin pienenä. 

:(

Sydän on rikki. 

Vauvan Synnytin ilman kipulääkkeitä ja supistuksia, täysin luomusti. 

Istukan synnytykseen sain supistuksia tekevää lääkettä. 

Istukan synnytyksessä menikin sitten monta tuntia ja se oli kivuliasta. 

Menetin istukan synnytyksessä 1,5l verta ja aloin mennä jo iholtani valkoiseksi ja muutenkin veltoksi.

Lääkäri tuli ja sanoi etten saa enää menettää verta, mut vietäisiin leikkaussaliin ja nukutetaan ja kaavitaan loput istukasta. 

Viimeisillä voimillani pyysin lääkäriä leikkaussalissa tekemään kaiken hyvin varovasti,

Me tahdotaan vielä vauva!!! 

Kun herään heräämöstä, kuulen että kun mut nukutettiin, oli viimeinen pala istukkaa suorastaan lentänyt itsestään ulos. 

Lääkäri oli joutunut kaapimaan enää vain hyvin vähän, lapsivesipussia lähinnä. 

Suuren veren menetyksen vuoksi mut pidettäisiin sairaalassa ainakin vielä toinen yö. Samu saa luojan kiitos olla kokoajan mukana. 

Synnytyksen jälkeen mun rinnat muuttui ja alkoi tihkua maitoa. Sain maidonestolääkkeen sekä sairaalassa, että kotiin mukaan. 

Kaavinnasta johtuen mun tulehdusarvot nousi entisestään ja sain antibioottia tiputuksena. 

Kotiin päästiin maanantaina illemmalla, oltuamme sairaalassa kaksi yötä. 

Suuren verenmenetyksen vuoksi mulla on suuri riski saada veritulppa ja tästä syystä sain 10 päiväksi tulppia ehkäisevää lääkettä jonka piikitän kerran päivässä. 

Lisäksi kaksi vahvaa antibioottia jolla ehkäistään vakavaa kohtulehdusta. 

Nyt on yhdeksän päivää kulunut synnytyksestä. 

Paino mulla on tippunut -10,5kg kun raskauskiloja mulla viidessä kuukaudessa tuli vain +5,5kg.

Koska mulla on viisi kertaa päivässä otettava lääke mikä pitää ottaa ruoan kanssa, olen väkisin syönyt tomaatin, banaania, mustikkakeittoa tms. Väkisin olen joka päivä syönyt. Ruokahalu on muuten kokonaan poissa. 

Päivä siitä kun olimme päässeet sairaalasta kotiin, jouduttiin palaamaan yöllä Naistenklinikalle kun en pysynyt pystyssä. 

Aina kun nousin, meinasin kaatua / pyörtyä. 

Suuren veren menetyksen takia olin saanut raudanpuuteanemian. 

Sekä mun hemoglobiini oli liian alhainen, sekä varastoraudat, eli ferritiini tippunut hyvistä arvoista nollaan. 

Jouduin rautatiputukseen joka tehdään kahdessa osassa. Ensimmäinen tiputus on jo takana ja toinen tehdään vielä perjantaina. 

Mikäli en kärsisi tästä huimauksesta anemian takia, olen fyysisesti kuntounut erittäin hyvin. Ainuttakaan särkylääkettä en ole tarvinnut koska mulla ei ole mitään fyysisiä kipuja. 

Henkinen puoli onkin sitten aivan toinen, meillä kummallakin. 

Pohjaton suru ja paljon kysymysmerkkejä päässä. 

Kaikki tapahtui niin nopeasti, kuin tsunami olisi pyyhkäissyt koko elämän yhdessä hetkessä. 

Suru joka ei tule koskaan häviämään. 

Ajan kanssa se toivonmukaan joku päivä helpommaksi muuttuu. 

Meillä on hautajaiset ja hautajaisjärjestelyt edessä. Vielä en ole mitään pystynyt itkuilta hoitamaan. Katsotaan jospa huomenna onnistuisi. 

Pieniä hauta-arkkuja on katsottu ja mietitty minkälaiset kukat arkun päälle tahdotaan.

Elämme parhaillaan aivan kauheata painajaista jota kenenkään ei pitäisi koskaan joutua kokemaan. 

Tiedän, että selviämme tästä. Niinkuin Samu sairaalassa sanoi, me selvitään tästä, me selvitään tästäkin, yhdessä. 

Me, minä ja Samu, meidän mieletön rakkaus kestää tämänkin. Me ollaan nyt ainut lohtu ja toivo uudesta vauvasta, jonka ihan syliin asti elävänä saamme, on suuri lohtu.

Päivä kerrallaan eteenpäin, yhdessä <3.

Suru on tietenkin koskettanut myös erittäin suuresti meidän kaikkia läheisiä. Niin perhettä kuin ystäviä. 

Meille on tarjottu paljon apua, mistä olemme todella kiitollisia. 

Olemme halunneet pärjätä tässä nyt ainakin toistaiseksi kahdestaan, mutta arvostamme suuresti kaikkea apua mitä meille on tarjottu <3.

Avaan teille lisää myöhemmin sydäntäni ja tunteitani mitä näihin päiviin on mahtunut.

Mitä lääkäri kertoi meille, mistä syystä yleensä johtuu liian aikaiset lapsiveden menot sekä synnytykset. 

Hetken ajan tekstit tulee olemaan siis surusävytteisiä, mutta niinkuin tiedätte, mä puhun ja kerron asioista hyvin suoraan ja avoimesti, ja uskon sen olevan myös mun luonteen ja voimani lähde.

Synnytys on yksi luonnollisimmista asioista niinkuin myös kuolemakin. Toki näitä ei toivoisi että kukaan joutuisi yhdistämään.

Vielä tulee se päivä kun aurinko paistaa tähänkin sydämeen ja kotiin <3.

Meidän pienen kauniin vauvan muistolle, 

Rakkaudella,

Tiina

Facebook

Instagram